MYYTY!! Myydään: Rakkaudella ajettu, tunkattu ja hoivattu Trekkiläinen...

Edit: Kiitos kaikille kiinnostuksesta, pyörä on nyt myyty. Puhelin soi koko päivän, mutta lopulta pyörä meni ensimmäiselle kiinnostuneelle ja oli uudessa kodissaan Seinäjoella 13h tämän tekstin julkaisusta.

Koska talliin (partsille) saapui pikkuinen Epic, olisi viime syksynä ostettu ja rakkaudella tämän kesän ja n.1300km ajettu vanha täpäri nyt myynnissä. Kyseessä on ehdottoman oiva peli vaikka jokaisen pyöräilevän miehen tyttöystäville/vaimoille/-kokelaille, jotka on tarkoitus saada jäämään koukkuun lajiin :)

Kyseessä siis TREK FUEL EX 6, 29'', runko on kooltaan 17.5'' (S). Allekirjoittaneella on pituutta huimat 171cm, mutta säätövaraa on jonkin verran molempiin suuntiin. 

Pyörä on Trekin "trail" -mallistoa, joustoa molemmissa päissä 120mm ja varsin leppoisa ajettava.

Pyörä on Lempäälässä / Tampereella (kulkeutunee varsin helposti kohtuullisen matkan päähän), koeajettavissa ja valmis siirtymään uuteen kotiin vaikka heti.

Jos kiinnostuit, helpoiten saat allekirjoittaneen kiinni sähköpostilla martikainenterhi (a) gmail.com tai vaikka tekstarilla 045 1279087.

Niin, ja se hinta. Alustavasti olisin tämän valmis luovuttamaan eteenpäin 1400€ vastaan (uutena 2199€), mutta tarjotakin saa.

Tässä vielä tarkemmat speksit:

Bottom Bracket	Shimano
Brakes	Shimano M445, 160/160mm
Cassette	Shimano HG62, 11-36t, 10-speed /
Chain	Shimano HG
Cranks	Shimano M552, 42/32/24t
Fork	RockShox Recon Gold Solo Air, 120mm (4.7in) travel
Frame Material	Alpha Platinum aluminium, 120mm (4.7in) travel
Front Derailleur	Shimano Deore
Front Hub	Bontrager
Front Tyre	Bontrager XR3, 29x2.2in
Front Tyre Size	29x2.2
Front Wheel Weight	2540
Grips/Tape	Bontrager Race
Handlebar	Bontrager low-riser
Head Angle	69.5
Headset Type	FSA IS-2
Rear Derailleur	Shimano SLX
Rear Hub	Formula DC-22
Rear Shock	RockShox Monarch RL
Rear Tyre	Bontrager XR3, 29x2.2in
Rear Tyre Size	29x2.2
Rear Wheel Weight	3260
Rims	Bontrager XR850
Seat Angle	73.6
Shifters	Shimano Deore
Stem	Bontrager Race Lite
Weight (kg)	14.8
Year	2014
Weight (lb)	32.6
Spoke Type	Stainless
Tyres	Bontrager XR3, 29x2.2in

Aurinkoa risukasalle

Monestakin syystä pari viimeisintä viikkoa olo on tuntunut juuri siltä metsän hämärimpään nurkkaan muodostuneelta yksinäiseltä risukasalta, johon aurinko ei vahingossakaan paista. 

Surkeimmaksi olo luonnollisesti meni viime viikolla, kun makasin koko viikon yksin kotona sohvalla tuijotellen valkoisia seiniä ja kattoa, jotka kukin vuorotellen tuntuivat kaatuvan tai tippuvan päälle. Oli aivan liian paljon aikaa miettiä kaikkia asioita ja käpertyä omaan surkeuteensa. Alkuun polven tilanne ei tuntunut menevän eteenpäin yhtään, mutta loppuviikosta kun toipuminen vihdoin lähti käyntiin, se etenkin yllättävän nopeasti. Viime sunnuntaina palasin töihin ja maanantaina olin jo koko päivän ilman keppejä. Tiistaina hyppäsin ekaa kertaa takaisin liikkuvan pyörän päälle ja torstaina ajoin jo lähes pitkäksi lenkiksi luokiteltavan setin eli reilun kaksipuolikkaan. Vieläkin vähän sattuu ja normaaliksi ei voi tilannetta kutsua, mutta koska yhdenkään lenkin jälkeen ei ole kiputilanne mennyt takapakkia, olen uskaltanut ajella ja touhuta mieleni mukaan.

Kaupin metsässä Pirunvuorella torstaina.

Satuin juuri eilen törmäämään juttuun miehestä, joka oli toipunut masennuksesta vaeltamalla Suomen ympäri 192 päivää ja 4239km. Millään tasolla en halua eikä voikaan rinnastaa ajoittaista itsensä risukasaksi tuntemista masennukseen, mutta sen voin kyllä tunnustaa, että ulkona oleminen ja liikkuminen on ainakin omalle päälleni se kaikkein paras keino pysyä kunnossa. Erityisesti metsässä pyöriminen on itselleni sitä kaikken parasta terapiaa ja varsinkin nyt, kun viime kesänä rasitusmurtumadiagnoosin saanut jalka ei ole vieläkään kestänyt pitkien lenkkien juoksemista edes metsässä tai suunnistusta, niin maastopyöräily on täyttänyt tuon kolon täydellisesti. Sillä sekunnilla, kun reilun viikon uimahallikaakelien katselun ja makaamisen jälkeen pääsin tiistaina pyörän päälle ja rullailin kevyesti pitkin Hakkarin latupohjia ja helppoja polkuja, tuntui siltä, että aurinko alkoi pilkistellä tiheän pusikon läpi kohti sitä hämärää varjoista nurkkaani.

Löytääkseni kaikkein kirkkaimman auringonpaisteen, pakkasin viikolla pyöräni kahdesti auton kyytiin ja lähdin haistelemaan vähän muitakin maisemia kuin kesän aikana niin miljoonasti läpitahkottuja Hakkarin lähipolkuja. Torstaina ajelin ekaa kertaa pyörällä erityisesti Vaarojen maratonille 2014 juosten treenatessa tutuksi tulleita Kaupin polkuja. Kunnioitus Kaupin kivikkoja ja juurakkoja kohtaan on ollut sen verran suuri, että aiemmin en ole uskaltanut edes kokeilla siellä ajamista. Ilokseni huomasin kuitenkin, että ajaminen on jo ihan eri tasolla kuin keväällä maastopyörähommien opettelua aloitellessa ja aika monesta kohtaa sitä oikeastikin jo pääsee ajamalla - ainakin silloin, kun laittaa silmät kiinni ja ajattelun off-asentoon.

Lamminpään neulaspoluilla perjantaina-

Perjantaina kävin nautiskelemassa kevyestä ajamisesta Lamminpään neulaspoluilla. Ajaminen oli hauskaa, pystyin jo vähän ajamaan putkeltakin ja pientä viitettä alkoi näkyä siitä, että ehkä viikon makaaminen (ja uiminen) saattoi jopa tehdä ihan hyvää kaikelle. Heikkona hetkenäni olen melkein jo luvannut itselleni, että otan Lamminpäässä kuukauden päästä ajettavassa maratoncupin kisassa ensikosketuksen ihan "kokonaiseen" maastomaratoniin, mutta katsotaan josko järki vielä ehtisi astua kehiin tässä parin viikon aikana ja malttaisin kuitenkin tyytyä vielä puolikkaaseen matkaan.

Jo viime syksynä kävin Lamminpäässä pariin otteeseen kokeilemassa myös eräältä kuuluisalta Facebookin ihmemaasta löytyvältä videolta tuttua maracupin reittiin sisältyvää kivikkoista alamäkeä. En edes viime syksynä ryhtynyt videotodisteelta löytyvään Teron ja Markon tyyliin kantamaan kiviä pois reitiltä, mutta en kyllä myöskään ajanut mäkeä alas. Nyt perjantaina kävin katsomassa samaa alamäkeä ja hups vaan, olin ajanut sen alas ilman pienintäkään ongelmaa tai edes sen miettimistä, mistä pitäisi mennä. Pienestä voi näköjään ihminen ilonsa repiä, mutta loppulenkin ajan hymyilytti kuin hullua.

Risukasa on siirtynyt varjosta ainakin hetkeksi aurinkoon ennen syksyn kaamosta. Ja siihenkin olen alkanut varautua ensinnäkin hankkimalla talviajokengät varpaita lämmittämään ja etsimällä jo kesäsäilöstään pyörälampun tuomaan risukasalle edes keinovaloa pimeyteen :)

Risukasa syyskuun pimeydessä iltakävelyllä.

Rannetukia ja kyynärsauvoja

Well.. Mistähän sitä lähtisi liikkeelle. Kuten monet tietävät, olen vaihteeksi osoittanut tapaturma-alttiuteni hyvin vahvalla tyylillä viimeisten parin viikon aikana.

Jos palataan ajassa reilut kolme viikkoa takaisin päin, erääseen varhaiseen keskiviikkoaamuun, onnistuin kaatumaan maastopyörällä kivikossa suoraan käteni päälle siten, että ranne vääntyi ympäri. Mitään isompaa ei onneksi mennyt rikki, nivelsiteet vain vähän venyivät entisestään ja pystyin olemaan kokoajan töissä rannetuen avustuksella. Pyörän päälle palasin parin päivän päästä ensin turvallisesti treneröiden ja vähitellen siirryin myös maaston puolelle tuen avustamana. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti takaisin poluille, etten alkaisi taas pelätä ihan kaikkea.

Käsi paketissa.

Hommat sujuivatkin ihan jouheasti. Käsi parani nopeaan tahtiin ja uskalsin ajaa märkiä Hakkarin röllipolkuja yllättävän hyvin. Tuntui että ajaminen parani joka lenkillä ja sen myötä ehkä oman pään sisällä unohtui se tosiasia, etten oikeasti osaa vielä ns. mitään. Toisaalta, koko kesän tavoitteenanihan on ollut unohtaa pelko ja lopettaa liika miettiminen ja pystymisen analysointi, koska tuntuu että moinen on ollut se suurin este teknisemmistä paikoista ajamiselle.

No, viime sunnuntaina ajoin ensimmäistä kertaa edellisen kaatumisen jälkeen ilman rannetukea. Käsi tuntui jo ihan normaalilta ja oli muuten vapauttava tunne, kun ei tarvinnut pitää kättä kokoajan yhdessä asennossa. Iloa ei kestänyt kovin pitkään, kun voimieni tunnossa lähdin ajamaan Birgitan polkua Hakkarista kohti Siiskukkulaa. Tässä kohtaa tein ensimmäisen virheen, sillä tiesin kyllä varsin hyvin polkujuoksulenkkien jäljiltä, että kyseiselle välille on onnistuttu keräämään todennäköisesti kaikki Pirkanmaan kivet.

Alkupätkä Hakkarin seiskan latupohjalta toiselle lankkusillalle asti on jopa allekirjoittaneelle nykyisin ajettavissa, mutta epäilyksen iskiessä toisen sillan jälkeen hakkuuaukealle tullessa olisi jälkiviisaana pitänyt kääntyä takaisin. Itsepäinen kun olen, en kääntynyt vaan jatkoin eteenpäin ja sitten löysinkin itseni vaihteeksi kumossa isojen kivien päällystämästä alamäestä. Laskeuduin suoraan polvi edellä keskelle kiveä ja seuraavat viisi minuuttia keräsinkin itseäni kasaan saman kiven päällä istuen. Silmissä musteni ja kipu oli jotain niin käsittämätöntä, että olin varma etten pääsisi metsästä pois omin voimin.

Harmittoman näköinen pikkuhaava ja punainen polvi puoli tuntia kuperkeikan jälkeen...

Kunnes viimeistään seuraavana aamuna totuus valkeni.

Luonnollisestihan kaaduin tarkasti varjelemani kirurgin pöydällä 2010 rakennetun vasemman polveni päälle ja vielä tarkemmin varjelemani polvilumpio otti koko iskun ensimmäisenä vastaan. Puolihysteerisenä nyyhkyttäen totesin, että jalka liikkuu vielä ja jossain vaiheessa pakotin itseni nousemaan ylös ja edes yrittämään omin jaloin poispääsyä. Kun huomasin, että jos jalkaa pitää jatkuvassa liikkeessä, sillä voi vielä auttavasti ajaa, ajoin kädet täristen ja välillä varsin holtittomasti poukkoillen saman kivikasapolun Hakkarin latupohjille asti takaisin ja siitä vielä kotiin konemaisessa selviytymismoodissa.

Selviytymismoodin hävittyä tajusin, että tällä kertaa taisi sattua oikeasti pahasti. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä nukuin lähinnä siksi, että kiskoin illalla nuijanukutuksen aiheuttaneen määrän kipulääkkeitä ja aamulla suuntasin suoraan lääkäriin. Iso pelko oli, että lumpiossa olisi murtuma, mutta lopulta varmistui ettei näin ole ja polvesta ei onneksi löytynyt mitään muutakaan isosti hajonnutta. Isku vain oli ollut niin kova, että polvi ei maanantaina taipunut käytännössä yhtään eikä vasemmalle jalalle juuri voinut varata.

Hoidoksi sain lepoa eli sairaslomaa, kipulääkkeitä, kylmää ja kyynärsauvat ajaksi X. Onneksi taustalla on tuo yksi hilpeä puolivuotinen keppien kanssa hypellen kuuden vuoden takaa, niin on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa, miten arkisista asioista, kuten kaupassa käymisestä selviydytään kyseisten apuvälineiden kanssa. Tätä kirjoittaessa polvi menee joka päivä paremmaksi. Vielä ei uskalla liikkua mihinkään ilman keppejä tätä suurta vajaan 50 neliön lukaalia lukuunottamatta, mutta liikkuvuus on palautunut jo istuessa/maatessa lähes normaaliksi ja seistessäkin polvi taipuu jo n.70 asteen kulmaan.

Valkeakosken uimahalli on muuten hassu halli. Toistaiseksi, näillä ehkä yhteensä n.40 käyntikerralla, olen aina saanut oman radan.

Lääkärin ohjeen mukaan olen käynyt muutamana päivänä varovasti uimassa pullisten kanssa (ettei tule potkittua) ja tänään aamulla sain polvea jo taipumaan sen verran, että pystyin pyörittelemään treinerillä hetken ja näin ehkä sain aineenvaihduntaa vähän käyntiin muuten niin flegmaattisena olleessa jalassa. Muutenhan olen tehnyt lähinnä tylsistymiskuolemaa kotona. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle joka päivä moneen otteeseen ja kohta varmaan alan puhua jo itsekseni, kun on nuo juttukaverit olleen vähän vähissä viime päivinä verrattuna siihen, että töissä kohtaa normaalisti kymmeniä ihmisiä päivässä. En yhtään ihmettele, että pitkäaikaissairaat syrjäytyvät varsin helposti. On meinaan tämän viikonkin jälkeen jo aika pieni ja yksinäinen olo, kun fyysiset ihmiskontaktit rajoittuvat vuorokauden ympäri tuohon peilistä katsovaan omaan naamaan. Onneksi on sentään olemassa mm. ihana Oslo-ystävä, joka on jaksanut piristää päivästä toiseen.

Kuopassa on käyty sen verran monta kertaa näiden urheiluvuosien varrella, että tämänhetkinen tuntuu vielä suhteellisen matalalta. En pysy enää laskuissa mukana monettako kertaa viimeisten kahdeksan vuoden sisään olen aloittamassa vasemman jalan kuntoutuksen, mutta toivon syvästi, että tämän jälkeen moiseen ei enää tarvitsisi ryhtyä - ainakaan ihan heti.

Jämi84

Kesän kolmas maastokisa olisi nyt onnellisesti takanapäin. Tai no, allekirjoittaneen ollessa pyörän päällä puhutaan ehkä lähinnä maastopyöräilytapahtumaan osallistumisesta ennemmin kuin kisailusta, mutta onpahan ainakin pyörässä ollut numerolappu kiinni. Kolmesta tapahtumasta jokainen on tarjonnut varsin erilaisen kokemuksen. 

Valkeakoski tarjosi aika monipuolisesti kaikkea pyörän kantamisesta kivikoissa vauhdikkaaseen latupohjaan, Lahdessa tarjolla oli pääasiassa hauskaa ja ajettavaa polkua ja Jämillä puolestaan.. no, hiekkatietä. Tykkäsin reittinä Jämiin verrattuna huomattavan paljon enemmän kahdesta ensin ajetusta, mutta toki siinäkin on oma hauskuutensa, että saa jopa näillä maastoajotaidoilla vaan tykittää menemään melkein kuin maantiellä. 

Jämilläkin olisi mahdollisuus vaikka mihin maaston ja siellä olevan poluston puolesta, mutta järjestäjä on ottanut tavoitteekseen tehdä tapahtumasta "koko kansan" maastopyörätapahtuman ja reitti todella on juuri niin aloittelijaystävällinen teknisyyden kuin myös nousumetrien puolesta kuin joka paikassa luvataan. Varmasti kyseisenlaisille tapahtumille voisi olla tässä maassa enemmänkin kysyntää ja kynnys lähteä mukaan huomattavasti matalampi kuin vaikkapa maracupin kisoihin edes puolikkaille matkoille.

Jatkoin Jämillä hyväksi todettua puolikkaiden matkojen ajamistani eli päämatka kasinelosen sijaan ajoin 42km reitin. Maastopyörän selässä on edelleen tullut istuttua sen verran vähän, että tuntuu vieläkin siltä, että välillä jäkitän siinä sellaisessa rautakankimoodissa, että selkään koskee vartin jälkeen, käsiä hapottaa tasaisellakin ja mikään ei ole hauskaa. Varmasti selviäisin kokonaisistakin matkoista, mutta säästän ne ehkä suosiolla ensi kesälle ellen sitten syksymmällä innostu kauden päätteeksi johonkin supertekoon. 

Puolikkaan ajajat lähetettiin matkaan puolitoistatuntia täysmatkalaisten jälkeen ja ehdin ennen omaa lähtöäni käydä parissa kohtaa katsomassa, kun isot pojat ja tytöt taittoivat matkaa. Olin myös ilmoittautumisjärjestelmän arvontakoneessa joutunut puolikkaalla jälkimmäiseen, hitaampaan lähtöryhmään, mutta en jaksanut alkaa ylimääräiseen säätöön ja tyydyin kohtalooni. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut säätää, sillä omasta ryhmästäni ei löytynyt itseäni nopeampia kuskeja eikä edes juuri samantasoisia. Pääsin ajamaan ohituskaistalla käytännössä koko matkan ajan 5min aiemmin lähteneen ryhmän sekä lasten startin ajajia kierrellen yhden miehen kanssa paritempona. Ekassa ryhmässä olisi ollut tarjolla iloista letkassa ajamista, josta myös sen ryhmän naiset pääsivät nauttimaan. Moisesta olisi ollut Jämin kaltaisella reitillä iso hyöty, mutta saipahan kakkoslähtöryhmän keulilla ainakin ajaa sydämensä kyllyydestä omia jalkojaan alta :)

Jalkaa tuntuikin lauantaina olevan paremmin kuin missään pitkään aikaan. Pitkällä ajalla viittaan tässä yhteydessä jopa vuosien takaiseen tuntemukseen, eli aikaan jolloin vielä olin ainakin urheilija pienellä u:lla kuntoilijan sijaan. Tein pari pientä ihmiskoetta treenissä ja syömisessä viikolla ja ilmeisesti vanha, ruosteinen kone toimii edelleen samalla periaatteella kuin nuorempi, viritetty kone vuosia sitten. Hauskaa huomata, miten jokaisen startin myötä alkaa löytyä jonkinlainen raastovaihdekin vähän paremmin. Ekaa kertaa vuoden 2013 totaalitummumisen jälkeen alkaa tulla sellainen olo jostain syvemmältä sisältä, että tekisi mieli alkaa oikeasti treenata ensi kautta varten itseään kisakuntoon. 

Hauskaa oli myös, että toisin kuin Valkeakoskella ja Lahdessa, ilmeisesti Jämin maantiemaisempi matkanteko oli myös jaloille tutumpaa. Siinä missä ensin mainittujen jälkeisinä päivinä olen ollut ihan puhki ja jalat kuutamolla, niin eilen oli käytännössä täysin tuore olo käydä ajamassa maantiellä leppoisa kaksipuolikas, joka ihme kyllä myös pysyi leppoisana seurasta huolimatta. Kun työnantaja on vielä suunnitellut työvuoroihin sopivan neljän päivän vapaaputken (josta siis kaksi nyt takana), pitää ilmeisesti peilistä katselevista väsyneistä silmistä huolimatta takoa kuumaa rautaa ja ajaa vielä kaksi kunnon treenipäivää tähän kohtaan. 

Ja ainiin, ne tulokset.

Lahti Bike Weekend

Ennen eilistä olin käynyt kerran elämässäni ajamassa maastopyörällä Lahdessa. Vuonna 2009, jolloin olin "elämäni kunnossa" käytiin tyttöjen kanssa ajamassa Finlandian puolikas. Aika ei todella ole kullannut kyseisestä tapahtumasta muistoja, vaan muistan edelleen varsin elävästi, miten kannoin pyörää kaikki vähänkin polulta näyttäneet kohdat ja ajoin aivan hulluna kaikki tiepätkät muuta porukkaa ohitellen, niin että lopputuloksissa suoritus näytti ihan kohtuulliselta. Erityisen hyvin mieleen on jäänyt nousu Tiirismaalle, jonka kävelin kokonaan ja mäen päällä mietin onnellisena, että pääsee vihdoin laskemaan. Olin ihan turhaan onnellinen, sillä sama pyörän kantaminen jatkui vielä alaskin päin, kun en uskaltanut ajaa metriäkään mielestäni silloin enemmän DH-rataa muistuttanutta alamäkeä. Tarviiko tämän jälkeen enää sanoakaan, että vuoden 2009 puolikkaan Finlandian jälkeen seuraava maastotapahtuma, johon uskaltauduin oli parin viikon takainen Valkeakosken puolimara ja ylipäätään yritin kokeilla uudestaan koko maastopyöräilyhommaa vasta viime syksynä :)

Näistä lähtökohdista siis suuntasin kesän toiseen maastomaratonkisaani. Ilman sitä, että olisin torstaina käynyt itseäni huomattavasti paremmassa seurassa ajamassa (taluttamassa) perustamperelaisia polkuja, olisin ehkä jännittänyt huomattavasti enemmän. Ajoin torstaina taas muutaman sellaisen kohdan, joista en olisi uskonut voivani ajaa ja sen voimin uskoin itseeni taas pykälän enemmän. Ennen kisaa kävin testaamassa, että pyörä toimii ajamalla kisan ekan nousun ja ekan polun ja tuolla hyvällä vartin "lämmittelyllä" suuntasin lähtöviivalle Salppurin uudelle hiihtosillalle täyden matkan menijöiden lähdettyä matkaan.

Haistelin taas sopivaa lähtöpaikkaa keskeltä puolikkaan lähtöryhmää Korson oranssipaitaisten nuorten naisten takaa. Sijoittuminen onnistui ilmeisen hyvin, kun lähdön tapahduttua pysyin käytännössä omassa paikassani ja ekan polun alettua meille muodostui mukava ehkä kahdeksan ajajan porukka, jota edellä mainitut Korson nuoret naiset vetivät. Tiesin kyllä, että Korson nuoriso osaa ajaa maastossa, että niin näkyivät ryhmän miehetkin tietävän, kun koko ryhmä meni tiivisti tyttöjen ajolinjaa kaikissa vähänkin teknisemmissä kohdissa. Mitä enemmän kiviä ja juuria oli tarjolla, sitä enemmän jojotin porukkani hännillä, mutta mitä teknisesti helpompaa ja puhdasta fysiikkaa vaativaa maastokohtaa tarjottiin, sitä helpommin tulin mukana ja olisin moneen otteeseen halunnut mennä huomattavasti kovempaakin. 

Kuva: Antti Sihlman

Lopulta jäin puolikkaan reitin oikeastaan ainoassa märässä kohdassa turaamaan itsekseni jotain, niin että tipahdin porukasta ja jäin ajelemaan itsekseni. Tuossa kohtaa kisaa oli ajettu ehkä vajaat 10km. Poluilla eteneminen tuntui heti vaikeammalta ja muuttui hitaammaksi, kun edessä ei ollutkaan rengasta jota seurata, mutta yllätin itseni täysin ajamalla silti läpi ns. kaikesta aivan jyrkimpiä, kivikkoisia ylämäkiä lukuunottamatta. Niissä toki kaikki muutkin näkemäni ajajat joutuivat tunkkauspuuhiin.

Vähän ennen puoltamatkaa (muistaakseni), kivuttiin jyrkähkö nousu Tiirismaalle, jonka alaosa oli osastoa "kaikki taluttaa" kivisellä polulla ja loppuosa sitten täysin ajettavaa ulkoilureittiä. Mäen päältä käännyttiin melko vauhdikkaaseen ja kivikkoiseen laskuun, jonka lopussa tajusin, että kyseessä taisi olla se sama polku, jossa olin kantanut pyörää tekstin alussa mainitussa Finlandiassa. Nyt en edes miettinyt kertaakaan, että olisi pelottanut tai pitänyt tehdä muuta kuin lasketella alas. Vauhtiahan alamäessäkin olisi voinut olla paljonkin enemmän, kuten edellä laskeneet ja laskussa karanneet miehet näyttivät, mutta jos nyt mennään askel kerrallaan eteenpäin tässä opettelussa.

Tiirismaan jälkeen (muistaakseni) täyden ja puolen matkan reitit erkanivat toisistaan ja siinä missä täyden matkan menijät saivat eteensä kuulemma aika tiepainotteista alustaa, jatkettiin puolikkaalla samaa linjaa kuin siihenkin asti oli tultu eli isompaa ja pienempää polkua pääasiassa ja vain ihan lyhyitä pikkusiirtymiä ulkoilureittejä tai hiekkateitä pitkin. Pisin hiekkatiepätkä ajettiin Messilässä golfkentän läpi ja Finlandia-hiihdon latupohjaa Messilän huollon kohdalla vastakkaiseen suuntaan ajaen. 

Kuva: Antti Sihlman

Messilästä alkoi viimeinen kymppi kohti maalia, joka oli mielestäni kisan hauskinta pätkää. Erityisen kiva oli pikkulenkki, jossa ajettiin ylös sähkölinjan mukaisesti ja sitten vierestä muutaman pikkudropin sisältänyttä laskua alas. Sen jälkeen päästiin ajamaan vauhdikkaita ja hyvin ajettavia polkuja viimeiselle kilometrille asti. Lopun poluilla pääsin vielä ohittamaan kolme alkumatkasta kanssani samassa ryhmässä ajanutta miestä, jotka kaikki näyttivät hyvin väsyneiltä. Edellä menneet tytöt olivat ilmeisesti onnistuneet ajamaan peesareilta jalat alta :) 

Tykkäsin kovasti reitistä, joka tarjosi säännöllisesti kivoja pikkunousuja ja luonnollisesti nousujen myötä myös laskuja, sekä jatkuvasti vaihtelevaa, mutta jopa allekirjoittaneelle nykyisin ajettavaa polkua. Ei reitti ehkä ollut "mainostetun" aloittelijaystävällinen ja olin kovin onnellinen täysjoustostani monessa kohtaa, mutta toisaalta hirveän vaikeastakaan maastosta ei voi olla kyse, jos minäkin jouduin jalkautumaan ainoastaan muutamissa isoimmissa nousuissa vauhdin pysähtyessä kuin seinään. Tällä kertaa selvisin myös kaatumatta ja viime yö meni huomattavasti Valkeakosken jälkeistä mukavammin, kun ei tarvinnut säpsähtäen heräillä keskellä yötä siihen, että joku kipeä kohtaa osuu patjaan.

Myös reitin merkkaus oli pääsääntöisesti hyvää, vaikka välillä erityisesti yksin edetessä iskikin epäilys, olenko enää reitillä, kun hetkeen ei ollut näkynyt yhtään merkkausnauhaa eikä ketään ollut edessä tai takana näköetäisyyden päässä. Yleensä epäilyksen iskemisestä ei ehtinyt kulua montaakaan sekuntia, kun seuraava nauha taas näkyi. Pari risteystä meinasin ajaa myös jopa omalla hitaalla vauhdillani pitkäksi ja pääsin testaamaan renkaiden pitoa sivuluisussa, mutta noissa tilanteissa kyse taisi olla enemmänkin omasta hölmöydestä ja keskittymisen menemisestä täysin muihin asioihin kuin itse ajamiseen. 

Viikon päästä jatketaan taas maastokisailua Jämillä. Vastassa taitaa olla taas täysin erilaista ajettavaa kuin näissä kahdessa edellisessä ja melkein jo valmiiksi harmittaa, jos ja ilmeisesti kun luvassa on lähinnä hiekkateillä ajelua. Mäkiä onneksi taitaa olla sentään tarjolla sopivasti. Tässä vielä linkki Lahden tuloksiin.

Koomaviikot

Viimeksi on näköjään tullut raapustettua moottoriradan mäkien kiipimisestä ja sen jälkeen vietettyä pariviikkoinen radiohiljaisuus. Radiohiljaisuuden aikana on lähinnä väsyttänyt kovasti. Kolme starttia reiluun viikkoon normi työarjen keskelle taisi olla sellainen shokki mukavuusaluepeekoon hinkkaajalle, että sain vedettyä itseni pienimuotoiseen solmuun, jossa välillä työmatkankin ajaminen tuntui lähes ylivoimaiselta tehtävältä niin fyysisesti kuin erityisesti henkisesti.

Nyt kun pahin kooma alkaa helpottaa, tuntuu taas tosi kivalta ajatukselta lähteä muutamaan kisaan. Tai kisaan ja kisaan, mutta ainakin taluttamaan numerolapulla varustettua maastopyörää entuudestaan tuntemattomille poluille. Kuten allekirjoittaneella yleensä, on nälkä taas kasvanut syödessä ja "käyn vähän kokeilemassa Valkeakoskella, tykkäisinkö ajaa maastokisoja" -ajatuksesta on siirrytty kalenterin sellaiseen tutkiskeluun, että miten saisin soviteltua näihin työkuvioihin mahdollisimman monta maastokisaa loppukesälle.

Hennan kanssa Mustavuoren laella. Tässä yhteydessä on varmaan hyvä mainita, että juuri tämä kuvassa näkyvä  supersuunnistus- ja maastopyöräopeni sai maanantaina MM-pronssia pyöräsuunnistuksen sprinttimatkalla!

Koomaviikkojen piristäjä, leppäkerttujen metsästäjä ja maailman paras kummityttöni Linnea 4vee.

Toistaiseksi nimi on listoilla sekä huomisen Lahden Bike Weekendin että viikon päästä Jämi84:n puolikkailla matkoilla. Puolikkailla siksi, että en aio tappaa tätä hyvin alkanutta maastotutkiskeluani sillä, että yritän tehdä jotain, mihin en todennäköisesti ainakaan tekemisestä samalla nauttien pysty. Sen verran takkuista maastossa ajaminen vielä on, että puolikkaissakin matkoissa riittää ihan sopivasti haastetta. Lisäksi omalle päälleni ei sovi ajatus siitä, että olisin se viimeisenä reitiltä saapuva kilpailija, jota järjestäjä (ja muut kilpailijat) odottavat maaliin kellon sijaan kalenterin kanssa.

Valkeakosken kisan jälkeen maastossa ajaminen tuntuu ottaneen taas pikkuisen askeleen eteenpäin. Siellä oivalsin aikana pari asiaa, joista lähinnä Henna ja Pasi olivat yrittäneet vihjata aiemmin lenkillä, mutta jotka olivat tuntuneet ihan mahdottomilta edes kokeilla, kuten putkelta ajaminen kivikossa. Valtaosan ajasta maastossa ajaessa on tuntunut siltä, että pyörän ohjaamossa on käsiä vaikka muille jakaa ja kahdessa jalassa on ainakin yksi liikaa hallittavaksi samalla kun pitäisi jotenkin hahmottaa, mistä kohtaa jotakin kivikasaa voisi edes yrittää ajaa.

Koomaviikot pelasti sentään kohtuullisen usein taivalle ilmestynyt ystävällinen valoilmiö. Oheinen kuva on napattu yhdellä aurinkoterapialenkillä Säijässä. 

Kesäisten aamulenkkien parhautta.

Viime viikon sunnuntaina kävin myös paitsi tapaamassa kavereitani pääkaupunkiseudulla, katsomassa XCO:n SM-kisoja Korsossa. Lähtökohtaisesti melkein mikä tahansa urheilumuoto muuttuu kiinnostavaksi ja hienoksi, kun sitä ovat tekemässä asiansa osaavat ihmiset, eikä maastopyöräilykään ole tässä suhteessa poikkeuksellista. Olen joskus vuonna käpy ollut myös kerran katsomassa vastaavia kisoja. Tuolloin olin toki oman edellispäivän SM-mitalijuhlinnan jälkeen melko huonossa hapessa, mutta väittäisin tällä kahden kisan empiirisellä kokemuksella, että laji on tässäkin maassa muuttunut seitsemässä vuodessa melkoisesti. Kisakatsomossa päätin, että minähän opin myös ajamaan niin hyvin, että vuoden päästä voin osallistua itsekin, kun lajin SM-mitaleista kisataan Valkeakoskella. Muistuttakaa tästä postauksesta ja päätöksestä sitten ensi kesänä, kun alan mamoilla.

Tässä vielä koomaviikkojen kivoimmat lenkit:

- Maanantaina 18.7 parituntinen höpötys-, maisema- ja jätskilenkki Hennan, Pasin ja Teemun kanssa Pyhäjärven ympäri ja Mustavuorelle & Pyynikille siinä sivussa kivuten. Tällä lenkillä ei ehkä ollut harjoituksellisesti mitään tarkoitusta, mutta jos ajamasta tulee kotiin hymy korvissa ja kaikki väsymykset ja harmitukset unohtaneena, ei kyseessä voinut olla kovinkaan huono lenkki.

- Perjantaina 22.7 aikainen aamumaastosetti Hakkarissa. Koin suurta tyytyväisyyttä itseeni, kun pääsin ajamalla Hakkarin lähipoluista kolme omalla asteikoillani varsin röllimäistä polkua, joista kahta en alkukesästä edes uskaltanut yrittää ajaa ja kolmannenkin talutin käytännössä kokonaan.

- Keskiviikkona 27.7 latupohjia ja maakaasulinjaa pitkin Pirkkalaan ja siitä Pyhiksen rantoja töihin. Ekaa kertaa pariin viikkoon jalkaa oli iloisesti ja muutenkin oli maailman parasta vaan ajaa kivaa sakkoreittiä töihin. Bonusta siitä, että bongasin matkalla pikkuisia rusakkovauvoja, ketun sekä lauman hanhia, joita ehdin hyvällä mielellä myös hetken ihmetellä ohi ajaessani.

- Torstaina 28.7 Joonaksen maastopyöräkoulussa. Kuten edellä mainitsin, melkein mikä tahansa urheilulaji vaikuttaa hienolta, kun sitä tekee joku, joka sen osaa. Vähän ehkä pitää vielä allekirjoittaneen käydä maastopyörällä lenkillä ennen kuin pääsen etenemään metsässä puoliksikaan niin vaivattoman näköisesti kuin eilisen lenkkikaverini.

Työmatkapyöräreitti kesällä, suosikkihiihtolatu talvella. Maakaasulinjasta on moneksi. 

Racebike-Focus -cup #3

Joskus ennenkin (hymiö) olen tainnut mainita toisen nimeni olevan impulsiivinen. Siispä kun sattui sopivasti vapaapäivä töistä ja ystäväni Jarkko kysyi viikonloppuna lähtisinkö mukaan Hämeenlinnaan Ahveniston moottoriradalle ajamaan iltakisoja tiistaina, vastasin salamana kyllä miettimättä asiaa sen enempää.

Vaikka kyseisiä kisoja on ajettu Ahvenistolla jo vuosia ja olen koko pyöräilyurani ajan asunut kohtuullisen lähellä Hämeenlinnaa, en ole koskaan ennen käynyt ajamassa siellä yhtään starttia. Hiihtokisoista kyseinen lokaatio on kyllä varsin tuttu ja olen siellä myös tehnyt varsin monta kertaa lähempää tuttavuutta (tykki)lumen koostumukseen. Tiesin siis ennakkoon, että moottoriradoille tyypillisesti luvassa olisi ainakin mukavasti mäkeä sekä ylös- että alaspäin.

Chebicit valmiina lähtöön.

Silloin kun olen vielä ollut oikeasti kunnossa (eli vuosia sitten) olen ollut kohtuullisen hyvä menemään mäkiä ylöspäin kaikilla niillä urheiluvälineillä, millä olen säännöllisesti liikkunut, vaikka en näytä tai ole koskaan ollut sen perinteisimmän mäkikiipijän kokoinen. Edelleen, vaikka olenkin kaikenlaisiin kilpailutarkoituksiin rapakunnossa, tykkään lähtökohtaisesti enemmän mennä mäkiä ylös kuin alas.

Tällä alustuksella voitaneen siirtyä itse asiaan ja kisaan, johon oli saapunut paikalle lisäkseni valitettavasti vain yksi muu nainen miesten ja poikien lisäksi. Tällä kertaa Ahvenistolla ajettiin ensin kierroksen (vajaa 3km) aika-ajo ja sen jälkeen 15 kierroksen yhteislähtökisa, jossa jokainen otetaan maaliin samalla kierroksella kuin voittajalla tulee 15. kierros täyteen. Sen verran kunnioitusta erityisesti ns. maalimäki sekä suhteellisen voimakkaasti puhallellut tuuli herätti tutustumiskierroksilla, että otin aika-ajon puolirennosti vasta lopputasaisella itseäni ahdistaen.

Yhteislähdössä totesin itselleni fiksummaksi, etten edes yritä pyristellä miesten mukana vaan jäin heti ensimmäisellä kierroksella ajamaan omaa vauhtiani. Kun vielä kisan toinen naisosallistuja tippui kyydistäni heti ensimmäisen kierroksen maalimäessä, oli yhteislähtökin varsin yksinäistä tempoamista ympäri moottorirataa. Löysin oman kivan rytmin ja ajoin kaikki kierrokset välille 5.22-5.32 sopivantuntuisella teholla. Mittaria en katsellut sen kummemmin kertaakaan, vaan ajoin tunteen mukaan, joka on tällä kokemuksella jo aika hyvä ohjaaja tekemiselle. Tulin itse varvatuksi kilpailun kärjen eli Jarkon  osalta kahdesti, joten sain ajaa 13 kierrosta. Toisaalta ohitin itse myös toisen naiskilpailijan kahdesti kierroksella ja yksinäisen tekemisen keskellä annoin itselleni aika paljon siimaa matkan varrella verrattuna tilanteeseen, että olisi päässyt ihan oikeasti ajamaan kisaa rinnakkain jonkun toisen kanssa.

Suttuisessa räpsyssä pyrkimässä ylöspäin.

Vaan hyvä treeni tuli tehtyä ja pikkuhiljaa alkaa huomata näiden muutamien kisojen vaikutuksen myös jaloissa, kun tehoa alkaa irrota helpommin ja itsensä ahdistaminen ei tunnu ihan niin kummalliselta ja kamalalta. Aika ruosteistahan tämä kisaamisen yrittäminen on edelleen ja tulee varmasti olemaan koko loppukesänkin ajan. Kiva on kuitenkin huomata olevansa edes sellaisessa kunnossa, että moottoriradan kiertelykin onnistuu ilman sen suurempaa ongelmaa. Pohjat ihan oikealle comebackille alkaisivat olla ihan kohtuulliset, jos sellaisen ensi vuonna päätän tehdä :)

Ja taas wattinikkareille numeroita, painoa edelleen samat tutut 58kg:
- Kierroksen tempo: 2,76km / 4.59, avg. 242w / NP 276w
- Yhteislähtö: 35km / 1.08.08, avg. 202w / NP 249w, nousumetrejä ainakin Garmin mukaan vajaat 650m.

Medilaser MTB weekend XCM

Jos joku olisi keväällä sanonut, että lähden vapaaehtoisesti ja moista jopa innolla odottaen ajamaan maastopyörällä numerolapulla varustettuna, olisin saattanut katsella sanojaa hieman epäillen. Lähinnä ironman-projektin kariutuessa kantapään jatkuvaan kipuiluun piti keksiä uutta työstettävää, kun oma kiinnotus ei enää riitä vakavamieliseen kilpaurheiluun. Päätinkin siis toukokuun loppupuolella, että nyt on sopiva hetki opetella ajamaan maastossa ihan oikeasti eikä vain rullailla superhelppoja polkuja ja ulkoilureittejä pitkin.

Työkaverini voinevat todistaa, että olen viimeiset puolitoista kuukautta esitellyt töissä eri puolilta kroppaa löytyviä jättimäisiä mustelmia ja valitellut, kun kokoajan sattuu johonkin. Kiitos muutaman kärsivällisen maastopyöräopen, olen vähän saanut juonen päästä kiinni, mutta aika hataralla pohjalla tässä mennään edelleen.

Tällä puolentoista kuukauden pohjalla siis suuntasin eilen Valkeakoskelle ajamaan elämäni ensimmäistä maastomaratonia. Tai siis puolikasta sellaista - sen verran järkeä vielä on päässä, että tajusin olla ilmoittautumatta kokonaiselle matkalle näillä treenimäärillä ja maastopyöräilykokemuksella. Olin käynyt jo perjantaina ajamassa reitin kertaalleen ympäri ja näin onneksi tiesin, mitä odottaa. Ennen perjantain lenkkiä olin varsin kauhuissani siitä, mihin oikein olen itseni laittamassa, mutta reitin näkemisen jälkeen kauhu vaihtui ainakin puolittaiseen innostukseen, sillä näin vasta-alkajalle reitti tarjosi monenlaista kivaa haastetta, mutta isoja pätkiä kuitenkin teknisesti sen verran helppoa alustaa, että tiesin ettei pyörää tarvitsisi taluttaa koko reilua 30km matkaa.

Poikien tiimiautolla ennen kisaa. 

Varsinainen pakokauhu ja epäilys iski kuitenkin puolisen tuntia ennen lähtöä, kun tein sen virheen, että aloin katsella kaikkia muita viivalle saapuvia pyöräilijöitä. Kaikki muut näyttivät hienoine pyörineen jotenkin niin hirveän kokeneilta ja taitavilta (taidothan voi luonnollisesti päätellä ulkonäöstä), että teki mieli ajaa autolle, pakata pyörä takaisin kyytiin ja jäädä vain katsomaan kisaa lähtö/maali/huoltoalueelle. Kiitos vain niille muutamille tutuille ja tuntemattomille, jotka kävivät jututtamassa ennen starttia, niin etten muistanutkaan karata pois lähtöpaikalta :)

Meidän melko pieni puolimatkan lähtö päästettiin matkaan viisi minuuttia täyden matkan menijöiden perään. En tiennyt yhtään, mihin kohtaan pitäisi lähdössä sijoittua, joten menin ryhmän takaosaan ja reunaan, jotta en olisi ainakaan kenenkään tiellä, kun itselleni ainut tavoite päivässä oli päästä maaliin ja tehdä se hyvällä mielellä. Varsin nätisti lähdettiin matkaan ja oma sijoittuminenkin oli juuri sopiva. Reitin ensimmäiset kilometrit olivat teknisesti helppoa ylämäkeä ja alamäkeä yhdellä pikkuisella alamäkipolulla maustettuna. Porukka hajosi melkolailla heti helminauhaksi ja sain alusta lähtien ajella oikeastaan yksin omaa vauhtiani niin että ihan välittömässä läheisyydessä ei ollut ketään edessä tai takana, mutta kokoajan kuitenkin näin jonkun muunkin metsässä.

Ekan kympin jälkeen suuntaamassa reitin helpommalle puoliskolle. Kuva: Mikko Rantanen

Reitti oli kahdeksikon muotoinen ja ensimmäinen 10km lenkki oli toista huomattavasti haastavampi ainakin allekirjoittaneelle. Vajaan viiden kilometrin ajon jälkeen reitti kääntyi sen ainoalle pitkälle ja ainakin minulle teknisesti haastavalle polulle. Polun alku on kivikkoa, jossa minulla oli isoja vaikeuksia perjantain lenkillä. Eilen yllätin itseni ajamalla sellaisia kohtia, joita en ajanut perjantaina, mutta onnistuin myös kaatumaan niin taidokkaasti yhteen kivikkoon, että edes jalka ei irronnut polkimesta ja hetken jo mietin, miten ihmeessä aion päästä maasta ylös. Takana tullut herrasmies onneksi nosti maasta ylös sekä tytön että pyörän ja matka jatkui.

Kivikkoisen alun jälkeen polku muuttui märemmäksi ja juurakkoisemmaksi, joskin perjantain mutavellistä reitti oli ehtinyt kuivua mukavasti sunnuntaille. Märät juurakot eivät yleensä ole kuuluneet suosikkeihini, mutta yllätin itseni jälleen positiivisesti ajamalla läpi koko pitkän suoran juurirytyytyksen. Tältä kiviä, juuria ja mutaa sisältäneeltä nälkävuoden pituiselta polulta (oikeasti alle 3km) takaisin helpommalle alustalle päästessä oli edessä reitin isoin nousu, jossa pääsin käyttämään ainoaa vahvuuttani maastossa eli sitä että olen ajanut ennenkin pyörällä, jalka pyörii ja konettakin on kohtuullisesti. Maisemamäen jälkeen pääsi laskettelemaan alas vauhdikkaasti ja kipuamaan pikkunousuja sekä ajamaan (ja tunkkaamaan) pari lyhyttä polkupätkää ennen kuin tultiin kahdeksikon ekalta lenkiltä Korkkiksen hiihtostadionille ja suunnattiin kiertämään kahdeksikon toista puolikasta.

Toinen puolikas oli selkeäsi minulle sopivampi ja teknisesti huomattavasti helpompi kuin ensimmäinen. Saavutin omien laskujeni mukaan seitsemän ajajaa toisen puolikkaan aikana ja sain ajettua itselleni ns. tasaisen kovaa. "Takalenkin" puolivälissä (?) oli kivikkoinen nousu, jossa totesin jo perjantaina, että nopein tapa itselleni edetä on juosta pyörän kanssa alhaalta asti eikä edes yrittää ajaa ylös ja tätä tapaa toteutin myös eilen. Joskin juostessa huomasin, että ilmeisesti kaatuessa toinen kenkä oli auennut puoliksi ja jäin tunaamaan sen kanssa hetkeksi. Muutoin kahdeksikon toinen puolikas sujui ajamalla hitaasti mutta varmasti paria pikku jalan irrottelua lukuunottamatta.

Kierroksen loppupuolella aiheutin itselleni pieniä kauhunhetkiä ajamalla kuopan pohjalla odottaneeseen ojarumpuun täysillä, vaikka jo perjantaina minua kyseisestä kohdasta varoiteltiin. Turistinahan ajan maastossa vielä toistaiseksi sisureilla ja sen verran kovalla pamauksella kävin testaamassa rummun pintaa renkaineni, että olin ihan varma, että pääsen testaamaan myös renkaanvaihtotaitojani käytännössä. Jos jossain olen nimittäin huonompi kuin maastossa ajamisessa, niin kaikissa pyörän huoltotoimenpiteissä ja erityisesti vihaan renkaiden vaihtamista. Hetken alaspäin vilkuilun ja tunnustelun jälkeen totesin kuitenkin, että selvisin sittenkin säikähdyksellä ja matka jatkui.

Tulossa kahdeksikon helpommalta lenkiltä kohti hiihtostadionia. Kuva: Mikko Rantanen

Koko kahdeksikon ajamisen jälkeen edessä oli vielä ensimmäisen kympin lenkin ja siis myös tuon nälkävuoden pituisen polun ajaminen uudelleen. Ajotaitoni ilmeisesti kehittyvät suunnattomalla nopeudella ja opin uutta jo kisan aikana, sillä toisella kierroksella ajoin polulla taas pari sellaista kivikkokohtaa, mistä en ekalla kierroksella tai varsinkaan perjantain lenkillä ajanut. Polun loppupuolen juurakossa iski toiseen jalkaan pieni kramppi (olisikohan puolipainostavassa helteessä pitänyt juodakin kisan aikana enemmän kuin pari hörppyä?) ja jouduin talutuspuuhiin, kun en saanut pidettyä vetoa päällä.

Samalla ohitin myös edelleen matkaansa tehneen pikkujuniorin, joka oli minimaratonin viimeisenä menossa kohti maalia lähes kaksituntiseksi venyneen taivalluksensa jälkeen. Pikkusankari näytti kovin väsyneeltä ja oli myös talutuspuuhissa, mutta sitkeästi meni kyllä eteenpäin. Minimaratonilaiset taisivat kiertää maisemamäen jotakin vähemmän mäkistä kautta, kun näin saman juniorin uudestaan reitin viimeisen ylämäkipolun päällä, josta maaliin oli enää alamäen ja hiihtostadionin kiertämisen verran. En tiedä kumpaa kannustin tsemppisanoilla molemmissa kohtaamisissamme enemmän, itseäni vai tuota pikkumiestä, mutta toivottavasti juniorin ura jatkuu samalla asenteella seuraaviin kisoihin :)

Maaliin saavuin hieman vajaan parin tunnin ajamisen jälkeen hymyillen. Olin täyttänyt oman tavoitteeni täydellisesti: ajoin maaliin ja ajaminen (sekä tunkkaaminen) oli kokoajan hauskaa. Vaikken mitään osaakaan, oli huippua, että reitillä oli tänä vuonna kuulemma aiemmista vuosista poiketen mukana enemmän teknisiä pätkiä. Etenemiseni poluilla on hyvin hidasta, mutta samalla on myös kaikkein hauskinta päästä haastamaan omia taitojaan. Erityistä iloa tuottaa jokainen hetki, kun onnistunkin ajamaan jostain kohdasta, mikä näyttää sitä lähestyessä mahdottomalta ajettavalta. Ja koska etenin pääosin omassa rauhassani sain myös mennä polut ihan omaa vauhtiani ilman, että olisin tuntenut kokoajan olevani reitin tukkona jonkun edessä.

Pusikossa, suuntaamassa vielä puolikkaalle kierrokselle. Kuva: Mikko Rantanen

Vaikkei vertailukohtia maastopuolen kisajärjestelyistä ole sattuneesta syystä hirveästi kertynyt, niin ainakin reitin merkkaus oli niin pomminvarmasti toteutettu ettei edes meikäläisen suuntavaistolla (eksyn melkein kotipihaankin) ollut vaaraa ajaa harhaan mistään. Muutoinkaan en keksi järjestelyistä pahaa sanottavaa ja sehän on yleensä sen merkki, että homma on toiminut odotuksia vastaavalla tavalla, kun mihinkään pikkuseikkaan ei ole tarvinnut erikseen kiinnittää huomiota. Maantietouhuihin verrattuna kisapaikalla oli kaikinpuolin rennompi meininki ja ensikertalainen hölmökin sai hyvän vastaanoton.

Tätä kirjoittaessa, reilu vuorokausi ajon jälkeen, olo on kuin pesäpallomailalla hakatulla. Se mikä kisan aikana oli vain pieni tupsahdus nurin kivikkoon ajon alkuvaiheessa ja sen jälkeen hetken omituiselta tuntunut polvi, on nyt seuraavana päivänä ruhjeilla ja turvoksissa olevat sääret ja polvi sekä myös mustaksi väriään muuttanut toinen käsivarsi. Vaan onneksi olen kaatunut "muutaman" kerran ennenkin pyörällä ja tämän lyhyen maastokokemukseni perusteella maastossa kaatuminen on kuitenkin keskimäärin huomattavasti mukavampaa kuin maantiellä kaatuminen. Toistaiseksi suurimmat maastovauriot ovat tulleet lähinnä henkiselle puolelle, kun pitää näin kesällä yrittää yhdistää tennispallon kokoisia mustelmia täynnä olevat sääret johonkin ajovermeitä nätimpään asuun :)

Comeback

Mennyt lauantai oli minulle yksi henkisesti tärkeimmistä urheiluun liittyvistä päivistä viime vuosina. Tein sen, mitä olen halunnut mieleni sopukoissa yrittää jo monta vuotta, mutta on pelottanut liikaa. Tein paluun maantiekisoihin.

Comebackin taustat:

Edellisen kerran olen ajanut SM-maantien maaliin kesällä 2009 Kuusamossa. 2010 katselin SM-kisan kyyneleitä ja särkylääkkeitä nieleskellen DNS-merkinnällä rikkinäisen polven ja keppien kanssa paikanpäällä, olihan mökki Sulkavalta jo varattu ja maksettukin etukäteen sekä kaikki kaverit menossa kisaamaan tai huoltamaan. 2011 lähdin matkaan Säkylässä, mutta keskeytin kierroksen jälkeen, kun pelkäsin niin vielä toipumassa olleen 2010 hajonneen ja leikatun polven takia, että olin paniikissa enkä pystynyt ajamaan yhtään - ja tipuin porukoista.

Tuon vuoden 2011 SM-maantien jälkeen en ole ajanut, enkä edes startannut yhteenkään maantiekisaan. SM-tempot olen ajanut vuosina 2012, 2013 ja 2014 sijoituksin 7, 5 ja 7, mutta muuten olen pysytellyt poissa pyöräkisoista muutamia kansallisia tempoja lukuunottamatta. Viime kesä oli myös ensimmäinen 11 vuoteen, jolloin minulla ei ollut pyöräilyn kilpailulisenssiä lainkaan, sillä en tuntenut pienintäkään halua tai motivaatiota kilpailemisen suhteen.

Yhtäkkiä omassa mielessäni tapahtui kuitenkin mystinen muutos pyöräilyn suhteen. Jo talvella hallissa huomasin, että suurin ajamiseen liittyvä pelko oli yhtäkkiä laimentunut. Uskalsin taas ajaa jonkun muun peesissä tai ryhmän keskellä ensin hitaammissa porukoissa ja lopulta myös hallivuorojen nopeimpien miesten mukana ilman, että pelkäsin yhtään. Sama jatkui poikien kanssa Mallorcalla ajaessa ja puolivitsillä taisin yhden hauskan porukassa ajetun lenkin jälkeen loppuleirin huonekaverilleni Tanelille heittääkin, että teen paluun maantiekisoihin tänä kesänä.

En toki olisi itsekään uskonut, että moinen vitsillä ilmaan heitetty ajatus oikeasti toteutuu. Norjan reissun ja siellä ajetun Styrkeprovenin jälkeen kuitenkin tuli yhtäkkiä olo, että pitäisi lähteä ajamaan ihan oikeastikin kisaa. Koska olen perusluonteeltani lievästi sanottuna impulsiivinen ja huomasin samalla hetkellä, että ilmoittautuminen päättyy seuraava päivänä, naputtelin hetken mielijohteesta GIF:n Mikolle viestin, että liityn seuraan ja ilmoittaudun SM-maantielle sekä ostin kännykällä Helsinki-Vantaalta vanhempieni luo Turkuun matkatessa itselleni lisenssin.

Impulsiivisesta toiminnasta SM-maantien kisapäivään oli tasan 10 päivää väliä ja noiden päivien aikana ajatukset pyörivät "vitsin siistiä" - fiiliksestä "miksi olin näin tyhmä" -masennukseen lähinnä sen mukaan, miten jalat toimivat minkäkin päivän lenkillä. Välissä ehdin ajaa kolme treeniä juhannuksena Porissa suosikkiammattilaisteni (hymiö) Lotan ja Matin perässä rimpuillen, joiden aikana ajoin jalkani tyhjäksi moneen kertaan. Oma tunne juhannuksen jälkeen oli, että olen maailman huonoin enkä voi millään pysyä porukoissa SM-kisassa ja alkuviikko kului myös pienimuotoisen fyysisen montun pohjalla itseäni kasaan keräillen.

Kisaa edeltävänä iltana uusissa GIF:n kamoissa. 

Pääjoukon keskellä kisan isoimmassa pienessä nousussa. Kuva: Samu Laine.

Kisan aikana erittäin tutuksi tulleella paikalla, kannella surffailemassa. Kuva: Samu Laine.

Ilme kertonee oleellisen fiiliksestä paluukisan jälkeen. Erityismaininta söpöille kypäräpainaumille otsassa, välillä tuntui että on niin kuuma, että olisi tehnyt mieli heittää kypärä, lasit ja ajopaita pois.

Comeback -kisa:

Omista epäilyksistäni huolimatta ilmestyin lauantaina iltapäivällä lähtöviivalle Turun Kakskerrassa. Reitti, 15km kierros saaren ympäri, oli ainakin tuttu. Ehdinhän ajaa sitä "aika monta" kierrosta niiden vuosien aikana, jotka turkulaisena pyöräilijä vietin. Olin jopa tehnyt kisaa edeltävänä päivänä vanhoilta hyviltä ajoilta tutun valmistavan treenin ja siis samalla ekat tehot kuukausiin. Itseluottamus ei ollut kovin korkealla työmatkapyöräilypainotteisten parin viime vuoden jäljiltä, mutta enää ei oikein kehdannut pakittaa poiskaan, kun lähtökuittaus oli tehty ja numerolaput kiinnitetty uunituoreen Giffin paidan selkämykseen.

Kisa starttasi varsin leppoisasti ja itseasiassa eteni myös kovin leppoisasti, joskin jatkuvien pienten iskujen värittämänä. Kokeilin itsekin pientä ja pehmeää iskua pari kertaa lähinnä todetakseni, että kisatauon ja pikkulimpulla pyöriteltyjen työmatkojen jäljiltä näissä jaloissa ei ole mitään sellaista, mitä kunnolliseen kilvanajoon tarvitaan. Ja kun kerran jalkaa ei ollut mihinkään ihmeelliseen, päätin nauttia kisasta ja aurinkoisesta säästä koko rahan edestä. Menin siis istumaan kannelle, mistä katselin kisan etenemistä jutellen vanhojen ajokavereiden kanssa, joita kannella välillä pyörähti käymässä ja vilkuttelin reitin varrella näkyneille tutuille.

Tehot kun tuntuvat tiettyjä tahoja aina kiinnostavan, niin kannella vajaan 37km/h keskinopeuksisessa kisassa matkustamiseen vaadittiin tällaiselta 58-kiloiselta ajurilta 151W keskitehot (NP 203W) ja maksimipiikki on ollut 823W. 151W on itselleni vielä "yläpeekoota", mutta NP antanee kisan vaatimuksista paremman kuvan, kun kynnystehoni pyörinevät tällä hetkellä 225-230W välissä. Sykenikkareille mainittakoon, että keskimäärin sydämeni löi 160 kertaa minuutissa kisaan käytetyn kolmituntisen ajan, joka on hieman yli aerobisen kynnyksen (157). Sykkeen koholla olemiseen vaikuttaa ainakin allekirjoittaneella hyvin vahvasti myös kuuma sää, jota olen yleensä kestänyt todella huonosti.

Kannella matkustin maaliviivalle asti kirimättä yhtään, kun ei kiinnostanut paluukisan päätteeksi lähteä mukaan edes siihen pieneen tunkemiseen ja tönimiseen, jota ilmeisen himoitusta nelossijasta kamppaillessa pääjoukon keulilla käytiin. Henkilökohtaisesti minulle on aivan sama olenko neljäs vai kahdeskymmenes, enkä näin myöskään halua mennä sotkemaan kenenkään sellaisen ajamista, jotka vielä pääjoukon kärkipaikoista haluavat kiriä. Mitalithan ratkaistiin odotetun kolmikon kesken noin puoli minuuttia pääjoukon edellä ja maaliin saavuttiin järjestyksessä Lotta Lepistö, Laura Vainionpää ja Sari Saarelainen. Kisaa voi käydä katselemassa jälkikäteen myös Brodifyn youtube-lähetyksestä.

Sijoitukseni paluukisassani oli sarjaa ynnämuut pääjoukon hännillä maaliin rullaillen, mutta silti olin varmaan yksi leveimmin hymyilleistä maaliintulijoista. Ensinnäkin, suurin kauhukuvani, eli heti alkukierroksilla porukasta tippuminen, ei onneksi toteutunut vaan surffailin äärimmäisen helposti mukana porukoissa koko 105km maaliin asti. Toiseksi, kertaakaan koko kolmen tunnin aikana en tuntenut pienintäkään pelkoa vaan nautin siitä, että olin taas pitkän tauon jälkeen mukana. Kolmanneksi, tiedän nyt että työmatkapyöräilyllä ja pelkällä mukavuusaluepeekoon treenillä pysyy porukoissa mukana eikä ole kovin suurta tähtitiedettä saada itseään siihen kuntoon (ensi kesäksi), että halutessaan on jalkaa tehdä muutakin istuskella kannella.

Ensi kesänä pääsenkin jo 30-vuotiaiden tyttöjen sarjaan. Ikäkriisihän on erittäin hyvä syy tehdä ihan kunnollinen paluu, vai mitä?

Styrkeprøven Ladies Edition 18.6.2016

One of the highlights of this Oslo trip was to participate in the Styrkeprøven bike race last saturday. I did the Ladies Edition (own race for just us girls), 191km from Lillehammer to Oslo. The whole idea of doing the race came from my friend Heini who lives in Oslo and with whom I also did the Fredagsbirken this spring. So here's how the race day turned out to be:

3.30am Wake up! 

4.00am Out of the door of Heini's apartment on Bogstadveien near the city centre of Oslo

4.30am Packing the bikes in a trailer on the Oslo S and hopping on the bus that would take us to Lillehammer

5.00-7.15am Bus trip from Oslo S to Swix building in Lillehammer. By the time of our arrival the bikes (and the trailer) were missing. First little bit of panic appeared :)

7.45am Bikes arrived. Second bit of panic when I noticed a very flat front tyre. But with some help from a norwegian looking service guy I got it fixed soon, I didn't have to get my hands dirty and panic was almost gone.

9.13am The start of the Ladies Edition "pulje" (starting group) under a grey sky and in a somewhat chilly weather. I was filled with excitement and was really looking forward to spending a good time on the bike with all the girls. 

9.13am-2.13pm On the road. Having a really good time. Getting dropped from the front group, getting back there, getting dropped again at the 115km point. Getting REALLY tired, but keeping up with the second group including 7 (places 4-11) other girls until the finish line at 191km. Finishing with a time of 4.59.36, which was beyond all my expectations. 

2.15pm Seeing and hugging Heini, who placed 3rd (!!), at the Valhalla Arena. Feeling incredibly happy for her and for myself. Happily chatting with other riders and having a little recovery snack in our very own Ladies Edition lounge with sofas. 

4pm Heading back home to Bogstadveien by bike. Happy but tired. 

6pm Eating pizzas, drinking Heini's prize champagne, going through our experiences in the race. Best part of doing sports is having friends doing the same stuff, both performing well and making nice memories together.

10pm Dead tired and going to bed. Smiling.

* * * * * *

All in all, the race was well organised and I liked the little extra that was organised to us girls in the Ladies Edition. I heard there was some trouble with some idiots sabotaging the race by having dropped some nails on the road in a fast downhill near Gjøvik causing some crashes and flats, but luckily I and the group I rode with didn't see or get affected by any of that. Also the riding was very clean and organised in our group, everyone knowing how to ride a bike straight, how to draft and how to drink/eat/look around without making hazardous moves. So basically nothing like the hell on the roads I've gotten used to when racing in Finland before. 

That and the confidence I've gotten back this spring made it possible for me to enjoy the whole 191km of riding in a bunch going quite fast on the roads without feeling the slightest fear. I really enjoyed the feeling of not being scared so much it went past all the pain I felt in my back, the numbness in the fingers, the tiredness my legs were screaming after 120K's. It didn't matter how I would place or what my time would be, all that mattered during the race was that feeling. The feeling that I was back to were I belong and the feeling of doing the sport I like the most with nothing in my head standing in the way. I loved all the seconds in the saddle, all the little hills, all the gravel parts, the speed, the dozens of roundabouts in the route... everything.

So thank you to the organisers (special thanks to Caroline for making me feel welcome during all the time we changed emails in the winter and spring). And a big, big thank you to all the girls in the Ladies Edition and Atea boys who I rode with for most of the race. And of course a special thank you to my Birken and Styrkeprøven partner in crime, Heini. Without you it wouldn't have been half that nice!

Oslo holidays, part 1

Täälläpä ollaan Oslossa, kivoimman ja ainoan savolaisnorjalaisen luona, jonka tunnen. Tunnen moisia tosin vain yhden, mutta kun tuntee yhden riittävän kivan, niin eikai määräänsä enempää tarvitsekaan tuntea. Saavuin perille eilen aamulla, kun ensin olin herännyt aamuyöstä, matkannut Helsinki-Vantaalle ja lentänyt aamun 6.50 lennolla Osloon. Vanhana tekijänä junamatka sujui hyvin kentältä Oslo S:n eli paikalliselle päärautatieasemalle, josta jatkoin vielä metrolla pari asemaa pidemmälle. Yllättävän pienellä seikkailulla ja säädöllä pyörälaukku ja allekirjoittanut pääsivät Bogstadveienille asti.

Yllättävän pienellä ja säädöllä sain myös pyöräni kasaan ja sen jälkeen pääsin aloittamaan hyvillä mielin ekan lomapäivän turisteilemalla Oslon keskusta-alueella, bongaten vahingossa matkalta myös turistikohteet kuten kuninkaanlinnan ja oopperatalon. Vaikka kaikkien mielestä Norjassa sataa aina, tarjosi Norja kuitenkin kaatosateisesta Suomesta poiketen tosi kivan aurinkoisen ja lämpimän ekan päivän. Tätä kirjoittaessa tosin sataa, mutta toistaiseksi tämän kevään ja kesän Norja-päivistä 5/6 on ollut aurinkoisia.

* * * * * *

Here I am, in Oslo, visiting a friend and enjoying a few days of holidays. I arrived yesterday after supringly little fuss with the bike and all the stuff. After setting up the bike again (also with suprisingly little fuss), I had plenty of time to enjoy the sunny day and do some tourist stuff as well. I didn't mean to, but as I walked around the city I happened to see the king's castle and the opera house as well, with tens of other tourists (lots of japanese people here as well).

Leaving rainy Helsinki behind.

Tourist at the Slottsparken.

Oslo sightseeing on the bike with Heini.

Ekan Oslo-päivän iltana käytiin myös höpötys-ja maisemienkatselulenkillä, tekstiilikaksosina, kuten kuvasta näkee. Meidän söpöt pääsiäistivun väriset paidat liittyy Styrkeprøven Ladies Editioniin, jota ollaan menossa huomenna ajamaan. Olen talvella ajanut Bkoolilla kevyenä verrana yhtä Oslossa kuvattua pätkää ja jälleennäkemisen riemu oli suuri, kun eilen pääsin ajamaan virtuaalimaailmasta tuttua tietä myös livenä. Pikkulenkistä tuli melkein kaksipuolikas, mutta mikäs sitä oli pyöritellessä auringossa ja pikkumäkisillä teillä.

Huomenna tosiaan ohjelmassa on Styrkeprøvenin "babymatka" Lillehammerista Osloon (190km), jossa lähdetään matkaan naisten omassa Ladies Edition -ryhmässä. Styrkeprøvenin kovimmat sankarithan ajavat Trondheimista Osloon (540km) ja meidän matkallakin voisi ajaa puhtaasti myös kisaa, mutta suurin tavoite omalta osaltani huomiselle on nauttia maisemista ja ajaa kiva, pitkä, huollettu yhteishenki muiden naisten kanssa. Tämän päivän sateiden jälkeen huomiselle on luvattu aurinkoa ja myötätuulta koko matkaksi, joten nautiskelulle on ainakin luvassa hyvät puitteet. 

* * * * * *

Yesterday evening we also went for a little bike ride around Oslo. I've been using a certain Oslo route as a warm up on the Bkool this winter so it was fun to ride the same route live yesterday, recognizing all the curves and small hills. Tomorrow we'll go and do the Styrkeprøven Lillehammer - Oslo (190km) in a special Ladies Edition -group. It should be sunny and tailwind all the way, so I'm looking forward to having a nice day in the saddle, enjoying the views and good company of other girls. Will be fun, for sure.