Aurinkoa risukasalle

Monestakin syystä pari viimeisintä viikkoa olo on tuntunut juuri siltä metsän hämärimpään nurkkaan muodostuneelta yksinäiseltä risukasalta, johon aurinko ei vahingossakaan paista. 

Surkeimmaksi olo luonnollisesti meni viime viikolla, kun makasin koko viikon yksin kotona sohvalla tuijotellen valkoisia seiniä ja kattoa, jotka kukin vuorotellen tuntuivat kaatuvan tai tippuvan päälle. Oli aivan liian paljon aikaa miettiä kaikkia asioita ja käpertyä omaan surkeuteensa. Alkuun polven tilanne ei tuntunut menevän eteenpäin yhtään, mutta loppuviikosta kun toipuminen vihdoin lähti käyntiin, se etenkin yllättävän nopeasti. Viime sunnuntaina palasin töihin ja maanantaina olin jo koko päivän ilman keppejä. Tiistaina hyppäsin ekaa kertaa takaisin liikkuvan pyörän päälle ja torstaina ajoin jo lähes pitkäksi lenkiksi luokiteltavan setin eli reilun kaksipuolikkaan. Vieläkin vähän sattuu ja normaaliksi ei voi tilannetta kutsua, mutta koska yhdenkään lenkin jälkeen ei ole kiputilanne mennyt takapakkia, olen uskaltanut ajella ja touhuta mieleni mukaan.

Kaupin metsässä Pirunvuorella torstaina.

Satuin juuri eilen törmäämään juttuun miehestä, joka oli toipunut masennuksesta vaeltamalla Suomen ympäri 192 päivää ja 4239km. Millään tasolla en halua eikä voikaan rinnastaa ajoittaista itsensä risukasaksi tuntemista masennukseen, mutta sen voin kyllä tunnustaa, että ulkona oleminen ja liikkuminen on ainakin omalle päälleni se kaikkein paras keino pysyä kunnossa. Erityisesti metsässä pyöriminen on itselleni sitä kaikken parasta terapiaa ja varsinkin nyt, kun viime kesänä rasitusmurtumadiagnoosin saanut jalka ei ole vieläkään kestänyt pitkien lenkkien juoksemista edes metsässä tai suunnistusta, niin maastopyöräily on täyttänyt tuon kolon täydellisesti. Sillä sekunnilla, kun reilun viikon uimahallikaakelien katselun ja makaamisen jälkeen pääsin tiistaina pyörän päälle ja rullailin kevyesti pitkin Hakkarin latupohjia ja helppoja polkuja, tuntui siltä, että aurinko alkoi pilkistellä tiheän pusikon läpi kohti sitä hämärää varjoista nurkkaani.

Löytääkseni kaikkein kirkkaimman auringonpaisteen, pakkasin viikolla pyöräni kahdesti auton kyytiin ja lähdin haistelemaan vähän muitakin maisemia kuin kesän aikana niin miljoonasti läpitahkottuja Hakkarin lähipolkuja. Torstaina ajelin ekaa kertaa pyörällä erityisesti Vaarojen maratonille 2014 juosten treenatessa tutuksi tulleita Kaupin polkuja. Kunnioitus Kaupin kivikkoja ja juurakkoja kohtaan on ollut sen verran suuri, että aiemmin en ole uskaltanut edes kokeilla siellä ajamista. Ilokseni huomasin kuitenkin, että ajaminen on jo ihan eri tasolla kuin keväällä maastopyörähommien opettelua aloitellessa ja aika monesta kohtaa sitä oikeastikin jo pääsee ajamalla - ainakin silloin, kun laittaa silmät kiinni ja ajattelun off-asentoon.

Lamminpään neulaspoluilla perjantaina-

Perjantaina kävin nautiskelemassa kevyestä ajamisesta Lamminpään neulaspoluilla. Ajaminen oli hauskaa, pystyin jo vähän ajamaan putkeltakin ja pientä viitettä alkoi näkyä siitä, että ehkä viikon makaaminen (ja uiminen) saattoi jopa tehdä ihan hyvää kaikelle. Heikkona hetkenäni olen melkein jo luvannut itselleni, että otan Lamminpäässä kuukauden päästä ajettavassa maratoncupin kisassa ensikosketuksen ihan "kokonaiseen" maastomaratoniin, mutta katsotaan josko järki vielä ehtisi astua kehiin tässä parin viikon aikana ja malttaisin kuitenkin tyytyä vielä puolikkaaseen matkaan.

Jo viime syksynä kävin Lamminpäässä pariin otteeseen kokeilemassa myös eräältä kuuluisalta Facebookin ihmemaasta löytyvältä videolta tuttua maracupin reittiin sisältyvää kivikkoista alamäkeä. En edes viime syksynä ryhtynyt videotodisteelta löytyvään Teron ja Markon tyyliin kantamaan kiviä pois reitiltä, mutta en kyllä myöskään ajanut mäkeä alas. Nyt perjantaina kävin katsomassa samaa alamäkeä ja hups vaan, olin ajanut sen alas ilman pienintäkään ongelmaa tai edes sen miettimistä, mistä pitäisi mennä. Pienestä voi näköjään ihminen ilonsa repiä, mutta loppulenkin ajan hymyilytti kuin hullua.

Risukasa on siirtynyt varjosta ainakin hetkeksi aurinkoon ennen syksyn kaamosta. Ja siihenkin olen alkanut varautua ensinnäkin hankkimalla talviajokengät varpaita lämmittämään ja etsimällä jo kesäsäilöstään pyörälampun tuomaan risukasalle edes keinovaloa pimeyteen :)

Risukasa syyskuun pimeydessä iltakävelyllä.