Rannetukia ja kyynärsauvoja

Well.. Mistähän sitä lähtisi liikkeelle. Kuten monet tietävät, olen vaihteeksi osoittanut tapaturma-alttiuteni hyvin vahvalla tyylillä viimeisten parin viikon aikana.

Jos palataan ajassa reilut kolme viikkoa takaisin päin, erääseen varhaiseen keskiviikkoaamuun, onnistuin kaatumaan maastopyörällä kivikossa suoraan käteni päälle siten, että ranne vääntyi ympäri. Mitään isompaa ei onneksi mennyt rikki, nivelsiteet vain vähän venyivät entisestään ja pystyin olemaan kokoajan töissä rannetuen avustuksella. Pyörän päälle palasin parin päivän päästä ensin turvallisesti treneröiden ja vähitellen siirryin myös maaston puolelle tuen avustamana. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti takaisin poluille, etten alkaisi taas pelätä ihan kaikkea.

Käsi paketissa.

Hommat sujuivatkin ihan jouheasti. Käsi parani nopeaan tahtiin ja uskalsin ajaa märkiä Hakkarin röllipolkuja yllättävän hyvin. Tuntui että ajaminen parani joka lenkillä ja sen myötä ehkä oman pään sisällä unohtui se tosiasia, etten oikeasti osaa vielä ns. mitään. Toisaalta, koko kesän tavoitteenanihan on ollut unohtaa pelko ja lopettaa liika miettiminen ja pystymisen analysointi, koska tuntuu että moinen on ollut se suurin este teknisemmistä paikoista ajamiselle.

No, viime sunnuntaina ajoin ensimmäistä kertaa edellisen kaatumisen jälkeen ilman rannetukea. Käsi tuntui jo ihan normaalilta ja oli muuten vapauttava tunne, kun ei tarvinnut pitää kättä kokoajan yhdessä asennossa. Iloa ei kestänyt kovin pitkään, kun voimieni tunnossa lähdin ajamaan Birgitan polkua Hakkarista kohti Siiskukkulaa. Tässä kohtaa tein ensimmäisen virheen, sillä tiesin kyllä varsin hyvin polkujuoksulenkkien jäljiltä, että kyseiselle välille on onnistuttu keräämään todennäköisesti kaikki Pirkanmaan kivet.

Alkupätkä Hakkarin seiskan latupohjalta toiselle lankkusillalle asti on jopa allekirjoittaneelle nykyisin ajettavissa, mutta epäilyksen iskiessä toisen sillan jälkeen hakkuuaukealle tullessa olisi jälkiviisaana pitänyt kääntyä takaisin. Itsepäinen kun olen, en kääntynyt vaan jatkoin eteenpäin ja sitten löysinkin itseni vaihteeksi kumossa isojen kivien päällystämästä alamäestä. Laskeuduin suoraan polvi edellä keskelle kiveä ja seuraavat viisi minuuttia keräsinkin itseäni kasaan saman kiven päällä istuen. Silmissä musteni ja kipu oli jotain niin käsittämätöntä, että olin varma etten pääsisi metsästä pois omin voimin.

Harmittoman näköinen pikkuhaava ja punainen polvi puoli tuntia kuperkeikan jälkeen...

Kunnes viimeistään seuraavana aamuna totuus valkeni.

Luonnollisestihan kaaduin tarkasti varjelemani kirurgin pöydällä 2010 rakennetun vasemman polveni päälle ja vielä tarkemmin varjelemani polvilumpio otti koko iskun ensimmäisenä vastaan. Puolihysteerisenä nyyhkyttäen totesin, että jalka liikkuu vielä ja jossain vaiheessa pakotin itseni nousemaan ylös ja edes yrittämään omin jaloin poispääsyä. Kun huomasin, että jos jalkaa pitää jatkuvassa liikkeessä, sillä voi vielä auttavasti ajaa, ajoin kädet täristen ja välillä varsin holtittomasti poukkoillen saman kivikasapolun Hakkarin latupohjille asti takaisin ja siitä vielä kotiin konemaisessa selviytymismoodissa.

Selviytymismoodin hävittyä tajusin, että tällä kertaa taisi sattua oikeasti pahasti. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä nukuin lähinnä siksi, että kiskoin illalla nuijanukutuksen aiheuttaneen määrän kipulääkkeitä ja aamulla suuntasin suoraan lääkäriin. Iso pelko oli, että lumpiossa olisi murtuma, mutta lopulta varmistui ettei näin ole ja polvesta ei onneksi löytynyt mitään muutakaan isosti hajonnutta. Isku vain oli ollut niin kova, että polvi ei maanantaina taipunut käytännössä yhtään eikä vasemmalle jalalle juuri voinut varata.

Hoidoksi sain lepoa eli sairaslomaa, kipulääkkeitä, kylmää ja kyynärsauvat ajaksi X. Onneksi taustalla on tuo yksi hilpeä puolivuotinen keppien kanssa hypellen kuuden vuoden takaa, niin on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa, miten arkisista asioista, kuten kaupassa käymisestä selviydytään kyseisten apuvälineiden kanssa. Tätä kirjoittaessa polvi menee joka päivä paremmaksi. Vielä ei uskalla liikkua mihinkään ilman keppejä tätä suurta vajaan 50 neliön lukaalia lukuunottamatta, mutta liikkuvuus on palautunut jo istuessa/maatessa lähes normaaliksi ja seistessäkin polvi taipuu jo n.70 asteen kulmaan.

Valkeakosken uimahalli on muuten hassu halli. Toistaiseksi, näillä ehkä yhteensä n.40 käyntikerralla, olen aina saanut oman radan.

Lääkärin ohjeen mukaan olen käynyt muutamana päivänä varovasti uimassa pullisten kanssa (ettei tule potkittua) ja tänään aamulla sain polvea jo taipumaan sen verran, että pystyin pyörittelemään treinerillä hetken ja näin ehkä sain aineenvaihduntaa vähän käyntiin muuten niin flegmaattisena olleessa jalassa. Muutenhan olen tehnyt lähinnä tylsistymiskuolemaa kotona. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle joka päivä moneen otteeseen ja kohta varmaan alan puhua jo itsekseni, kun on nuo juttukaverit olleen vähän vähissä viime päivinä verrattuna siihen, että töissä kohtaa normaalisti kymmeniä ihmisiä päivässä. En yhtään ihmettele, että pitkäaikaissairaat syrjäytyvät varsin helposti. On meinaan tämän viikonkin jälkeen jo aika pieni ja yksinäinen olo, kun fyysiset ihmiskontaktit rajoittuvat vuorokauden ympäri tuohon peilistä katsovaan omaan naamaan. Onneksi on sentään olemassa mm. ihana Oslo-ystävä, joka on jaksanut piristää päivästä toiseen.

Kuopassa on käyty sen verran monta kertaa näiden urheiluvuosien varrella, että tämänhetkinen tuntuu vielä suhteellisen matalalta. En pysy enää laskuissa mukana monettako kertaa viimeisten kahdeksan vuoden sisään olen aloittamassa vasemman jalan kuntoutuksen, mutta toivon syvästi, että tämän jälkeen moiseen ei enää tarvitsisi ryhtyä - ainakaan ihan heti.