Lahti Bike Weekend

Ennen eilistä olin käynyt kerran elämässäni ajamassa maastopyörällä Lahdessa. Vuonna 2009, jolloin olin "elämäni kunnossa" käytiin tyttöjen kanssa ajamassa Finlandian puolikas. Aika ei todella ole kullannut kyseisestä tapahtumasta muistoja, vaan muistan edelleen varsin elävästi, miten kannoin pyörää kaikki vähänkin polulta näyttäneet kohdat ja ajoin aivan hulluna kaikki tiepätkät muuta porukkaa ohitellen, niin että lopputuloksissa suoritus näytti ihan kohtuulliselta. Erityisen hyvin mieleen on jäänyt nousu Tiirismaalle, jonka kävelin kokonaan ja mäen päällä mietin onnellisena, että pääsee vihdoin laskemaan. Olin ihan turhaan onnellinen, sillä sama pyörän kantaminen jatkui vielä alaskin päin, kun en uskaltanut ajaa metriäkään mielestäni silloin enemmän DH-rataa muistuttanutta alamäkeä. Tarviiko tämän jälkeen enää sanoakaan, että vuoden 2009 puolikkaan Finlandian jälkeen seuraava maastotapahtuma, johon uskaltauduin oli parin viikon takainen Valkeakosken puolimara ja ylipäätään yritin kokeilla uudestaan koko maastopyöräilyhommaa vasta viime syksynä :)

Näistä lähtökohdista siis suuntasin kesän toiseen maastomaratonkisaani. Ilman sitä, että olisin torstaina käynyt itseäni huomattavasti paremmassa seurassa ajamassa (taluttamassa) perustamperelaisia polkuja, olisin ehkä jännittänyt huomattavasti enemmän. Ajoin torstaina taas muutaman sellaisen kohdan, joista en olisi uskonut voivani ajaa ja sen voimin uskoin itseeni taas pykälän enemmän. Ennen kisaa kävin testaamassa, että pyörä toimii ajamalla kisan ekan nousun ja ekan polun ja tuolla hyvällä vartin "lämmittelyllä" suuntasin lähtöviivalle Salppurin uudelle hiihtosillalle täyden matkan menijöiden lähdettyä matkaan.

Haistelin taas sopivaa lähtöpaikkaa keskeltä puolikkaan lähtöryhmää Korson oranssipaitaisten nuorten naisten takaa. Sijoittuminen onnistui ilmeisen hyvin, kun lähdön tapahduttua pysyin käytännössä omassa paikassani ja ekan polun alettua meille muodostui mukava ehkä kahdeksan ajajan porukka, jota edellä mainitut Korson nuoret naiset vetivät. Tiesin kyllä, että Korson nuoriso osaa ajaa maastossa, että niin näkyivät ryhmän miehetkin tietävän, kun koko ryhmä meni tiivisti tyttöjen ajolinjaa kaikissa vähänkin teknisemmissä kohdissa. Mitä enemmän kiviä ja juuria oli tarjolla, sitä enemmän jojotin porukkani hännillä, mutta mitä teknisesti helpompaa ja puhdasta fysiikkaa vaativaa maastokohtaa tarjottiin, sitä helpommin tulin mukana ja olisin moneen otteeseen halunnut mennä huomattavasti kovempaakin. 

Kuva: Antti Sihlman

Lopulta jäin puolikkaan reitin oikeastaan ainoassa märässä kohdassa turaamaan itsekseni jotain, niin että tipahdin porukasta ja jäin ajelemaan itsekseni. Tuossa kohtaa kisaa oli ajettu ehkä vajaat 10km. Poluilla eteneminen tuntui heti vaikeammalta ja muuttui hitaammaksi, kun edessä ei ollutkaan rengasta jota seurata, mutta yllätin itseni täysin ajamalla silti läpi ns. kaikesta aivan jyrkimpiä, kivikkoisia ylämäkiä lukuunottamatta. Niissä toki kaikki muutkin näkemäni ajajat joutuivat tunkkauspuuhiin.

Vähän ennen puoltamatkaa (muistaakseni), kivuttiin jyrkähkö nousu Tiirismaalle, jonka alaosa oli osastoa "kaikki taluttaa" kivisellä polulla ja loppuosa sitten täysin ajettavaa ulkoilureittiä. Mäen päältä käännyttiin melko vauhdikkaaseen ja kivikkoiseen laskuun, jonka lopussa tajusin, että kyseessä taisi olla se sama polku, jossa olin kantanut pyörää tekstin alussa mainitussa Finlandiassa. Nyt en edes miettinyt kertaakaan, että olisi pelottanut tai pitänyt tehdä muuta kuin lasketella alas. Vauhtiahan alamäessäkin olisi voinut olla paljonkin enemmän, kuten edellä laskeneet ja laskussa karanneet miehet näyttivät, mutta jos nyt mennään askel kerrallaan eteenpäin tässä opettelussa.

Tiirismaan jälkeen (muistaakseni) täyden ja puolen matkan reitit erkanivat toisistaan ja siinä missä täyden matkan menijät saivat eteensä kuulemma aika tiepainotteista alustaa, jatkettiin puolikkaalla samaa linjaa kuin siihenkin asti oli tultu eli isompaa ja pienempää polkua pääasiassa ja vain ihan lyhyitä pikkusiirtymiä ulkoilureittejä tai hiekkateitä pitkin. Pisin hiekkatiepätkä ajettiin Messilässä golfkentän läpi ja Finlandia-hiihdon latupohjaa Messilän huollon kohdalla vastakkaiseen suuntaan ajaen. 

Kuva: Antti Sihlman

Messilästä alkoi viimeinen kymppi kohti maalia, joka oli mielestäni kisan hauskinta pätkää. Erityisen kiva oli pikkulenkki, jossa ajettiin ylös sähkölinjan mukaisesti ja sitten vierestä muutaman pikkudropin sisältänyttä laskua alas. Sen jälkeen päästiin ajamaan vauhdikkaita ja hyvin ajettavia polkuja viimeiselle kilometrille asti. Lopun poluilla pääsin vielä ohittamaan kolme alkumatkasta kanssani samassa ryhmässä ajanutta miestä, jotka kaikki näyttivät hyvin väsyneiltä. Edellä menneet tytöt olivat ilmeisesti onnistuneet ajamaan peesareilta jalat alta :) 

Tykkäsin kovasti reitistä, joka tarjosi säännöllisesti kivoja pikkunousuja ja luonnollisesti nousujen myötä myös laskuja, sekä jatkuvasti vaihtelevaa, mutta jopa allekirjoittaneelle nykyisin ajettavaa polkua. Ei reitti ehkä ollut "mainostetun" aloittelijaystävällinen ja olin kovin onnellinen täysjoustostani monessa kohtaa, mutta toisaalta hirveän vaikeastakaan maastosta ei voi olla kyse, jos minäkin jouduin jalkautumaan ainoastaan muutamissa isoimmissa nousuissa vauhdin pysähtyessä kuin seinään. Tällä kertaa selvisin myös kaatumatta ja viime yö meni huomattavasti Valkeakosken jälkeistä mukavammin, kun ei tarvinnut säpsähtäen heräillä keskellä yötä siihen, että joku kipeä kohtaa osuu patjaan.

Myös reitin merkkaus oli pääsääntöisesti hyvää, vaikka välillä erityisesti yksin edetessä iskikin epäilys, olenko enää reitillä, kun hetkeen ei ollut näkynyt yhtään merkkausnauhaa eikä ketään ollut edessä tai takana näköetäisyyden päässä. Yleensä epäilyksen iskemisestä ei ehtinyt kulua montaakaan sekuntia, kun seuraava nauha taas näkyi. Pari risteystä meinasin ajaa myös jopa omalla hitaalla vauhdillani pitkäksi ja pääsin testaamaan renkaiden pitoa sivuluisussa, mutta noissa tilanteissa kyse taisi olla enemmänkin omasta hölmöydestä ja keskittymisen menemisestä täysin muihin asioihin kuin itse ajamiseen. 

Viikon päästä jatketaan taas maastokisailua Jämillä. Vastassa taitaa olla taas täysin erilaista ajettavaa kuin näissä kahdessa edellisessä ja melkein jo valmiiksi harmittaa, jos ja ilmeisesti kun luvassa on lähinnä hiekkateillä ajelua. Mäkiä onneksi taitaa olla sentään tarjolla sopivasti. Tässä vielä linkki Lahden tuloksiin.

Koomaviikot

Viimeksi on näköjään tullut raapustettua moottoriradan mäkien kiipimisestä ja sen jälkeen vietettyä pariviikkoinen radiohiljaisuus. Radiohiljaisuuden aikana on lähinnä väsyttänyt kovasti. Kolme starttia reiluun viikkoon normi työarjen keskelle taisi olla sellainen shokki mukavuusaluepeekoon hinkkaajalle, että sain vedettyä itseni pienimuotoiseen solmuun, jossa välillä työmatkankin ajaminen tuntui lähes ylivoimaiselta tehtävältä niin fyysisesti kuin erityisesti henkisesti.

Nyt kun pahin kooma alkaa helpottaa, tuntuu taas tosi kivalta ajatukselta lähteä muutamaan kisaan. Tai kisaan ja kisaan, mutta ainakin taluttamaan numerolapulla varustettua maastopyörää entuudestaan tuntemattomille poluille. Kuten allekirjoittaneella yleensä, on nälkä taas kasvanut syödessä ja "käyn vähän kokeilemassa Valkeakoskella, tykkäisinkö ajaa maastokisoja" -ajatuksesta on siirrytty kalenterin sellaiseen tutkiskeluun, että miten saisin soviteltua näihin työkuvioihin mahdollisimman monta maastokisaa loppukesälle.

Hennan kanssa Mustavuoren laella. Tässä yhteydessä on varmaan hyvä mainita, että juuri tämä kuvassa näkyvä  supersuunnistus- ja maastopyöräopeni sai maanantaina MM-pronssia pyöräsuunnistuksen sprinttimatkalla!

Koomaviikkojen piristäjä, leppäkerttujen metsästäjä ja maailman paras kummityttöni Linnea 4vee.

Toistaiseksi nimi on listoilla sekä huomisen Lahden Bike Weekendin että viikon päästä Jämi84:n puolikkailla matkoilla. Puolikkailla siksi, että en aio tappaa tätä hyvin alkanutta maastotutkiskeluani sillä, että yritän tehdä jotain, mihin en todennäköisesti ainakaan tekemisestä samalla nauttien pysty. Sen verran takkuista maastossa ajaminen vielä on, että puolikkaissakin matkoissa riittää ihan sopivasti haastetta. Lisäksi omalle päälleni ei sovi ajatus siitä, että olisin se viimeisenä reitiltä saapuva kilpailija, jota järjestäjä (ja muut kilpailijat) odottavat maaliin kellon sijaan kalenterin kanssa.

Valkeakosken kisan jälkeen maastossa ajaminen tuntuu ottaneen taas pikkuisen askeleen eteenpäin. Siellä oivalsin aikana pari asiaa, joista lähinnä Henna ja Pasi olivat yrittäneet vihjata aiemmin lenkillä, mutta jotka olivat tuntuneet ihan mahdottomilta edes kokeilla, kuten putkelta ajaminen kivikossa. Valtaosan ajasta maastossa ajaessa on tuntunut siltä, että pyörän ohjaamossa on käsiä vaikka muille jakaa ja kahdessa jalassa on ainakin yksi liikaa hallittavaksi samalla kun pitäisi jotenkin hahmottaa, mistä kohtaa jotakin kivikasaa voisi edes yrittää ajaa.

Koomaviikot pelasti sentään kohtuullisen usein taivalle ilmestynyt ystävällinen valoilmiö. Oheinen kuva on napattu yhdellä aurinkoterapialenkillä Säijässä. 

Kesäisten aamulenkkien parhautta.

Viime viikon sunnuntaina kävin myös paitsi tapaamassa kavereitani pääkaupunkiseudulla, katsomassa XCO:n SM-kisoja Korsossa. Lähtökohtaisesti melkein mikä tahansa urheilumuoto muuttuu kiinnostavaksi ja hienoksi, kun sitä ovat tekemässä asiansa osaavat ihmiset, eikä maastopyöräilykään ole tässä suhteessa poikkeuksellista. Olen joskus vuonna käpy ollut myös kerran katsomassa vastaavia kisoja. Tuolloin olin toki oman edellispäivän SM-mitalijuhlinnan jälkeen melko huonossa hapessa, mutta väittäisin tällä kahden kisan empiirisellä kokemuksella, että laji on tässäkin maassa muuttunut seitsemässä vuodessa melkoisesti. Kisakatsomossa päätin, että minähän opin myös ajamaan niin hyvin, että vuoden päästä voin osallistua itsekin, kun lajin SM-mitaleista kisataan Valkeakoskella. Muistuttakaa tästä postauksesta ja päätöksestä sitten ensi kesänä, kun alan mamoilla.

Tässä vielä koomaviikkojen kivoimmat lenkit:

- Maanantaina 18.7 parituntinen höpötys-, maisema- ja jätskilenkki Hennan, Pasin ja Teemun kanssa Pyhäjärven ympäri ja Mustavuorelle & Pyynikille siinä sivussa kivuten. Tällä lenkillä ei ehkä ollut harjoituksellisesti mitään tarkoitusta, mutta jos ajamasta tulee kotiin hymy korvissa ja kaikki väsymykset ja harmitukset unohtaneena, ei kyseessä voinut olla kovinkaan huono lenkki.

- Perjantaina 22.7 aikainen aamumaastosetti Hakkarissa. Koin suurta tyytyväisyyttä itseeni, kun pääsin ajamalla Hakkarin lähipoluista kolme omalla asteikoillani varsin röllimäistä polkua, joista kahta en alkukesästä edes uskaltanut yrittää ajaa ja kolmannenkin talutin käytännössä kokonaan.

- Keskiviikkona 27.7 latupohjia ja maakaasulinjaa pitkin Pirkkalaan ja siitä Pyhiksen rantoja töihin. Ekaa kertaa pariin viikkoon jalkaa oli iloisesti ja muutenkin oli maailman parasta vaan ajaa kivaa sakkoreittiä töihin. Bonusta siitä, että bongasin matkalla pikkuisia rusakkovauvoja, ketun sekä lauman hanhia, joita ehdin hyvällä mielellä myös hetken ihmetellä ohi ajaessani.

- Torstaina 28.7 Joonaksen maastopyöräkoulussa. Kuten edellä mainitsin, melkein mikä tahansa urheilulaji vaikuttaa hienolta, kun sitä tekee joku, joka sen osaa. Vähän ehkä pitää vielä allekirjoittaneen käydä maastopyörällä lenkillä ennen kuin pääsen etenemään metsässä puoliksikaan niin vaivattoman näköisesti kuin eilisen lenkkikaverini.

Työmatkapyöräreitti kesällä, suosikkihiihtolatu talvella. Maakaasulinjasta on moneksi. 

Racebike-Focus -cup #3

Joskus ennenkin (hymiö) olen tainnut mainita toisen nimeni olevan impulsiivinen. Siispä kun sattui sopivasti vapaapäivä töistä ja ystäväni Jarkko kysyi viikonloppuna lähtisinkö mukaan Hämeenlinnaan Ahveniston moottoriradalle ajamaan iltakisoja tiistaina, vastasin salamana kyllä miettimättä asiaa sen enempää.

Vaikka kyseisiä kisoja on ajettu Ahvenistolla jo vuosia ja olen koko pyöräilyurani ajan asunut kohtuullisen lähellä Hämeenlinnaa, en ole koskaan ennen käynyt ajamassa siellä yhtään starttia. Hiihtokisoista kyseinen lokaatio on kyllä varsin tuttu ja olen siellä myös tehnyt varsin monta kertaa lähempää tuttavuutta (tykki)lumen koostumukseen. Tiesin siis ennakkoon, että moottoriradoille tyypillisesti luvassa olisi ainakin mukavasti mäkeä sekä ylös- että alaspäin.

Chebicit valmiina lähtöön.

Silloin kun olen vielä ollut oikeasti kunnossa (eli vuosia sitten) olen ollut kohtuullisen hyvä menemään mäkiä ylöspäin kaikilla niillä urheiluvälineillä, millä olen säännöllisesti liikkunut, vaikka en näytä tai ole koskaan ollut sen perinteisimmän mäkikiipijän kokoinen. Edelleen, vaikka olenkin kaikenlaisiin kilpailutarkoituksiin rapakunnossa, tykkään lähtökohtaisesti enemmän mennä mäkiä ylös kuin alas.

Tällä alustuksella voitaneen siirtyä itse asiaan ja kisaan, johon oli saapunut paikalle lisäkseni valitettavasti vain yksi muu nainen miesten ja poikien lisäksi. Tällä kertaa Ahvenistolla ajettiin ensin kierroksen (vajaa 3km) aika-ajo ja sen jälkeen 15 kierroksen yhteislähtökisa, jossa jokainen otetaan maaliin samalla kierroksella kuin voittajalla tulee 15. kierros täyteen. Sen verran kunnioitusta erityisesti ns. maalimäki sekä suhteellisen voimakkaasti puhallellut tuuli herätti tutustumiskierroksilla, että otin aika-ajon puolirennosti vasta lopputasaisella itseäni ahdistaen.

Yhteislähdössä totesin itselleni fiksummaksi, etten edes yritä pyristellä miesten mukana vaan jäin heti ensimmäisellä kierroksella ajamaan omaa vauhtiani. Kun vielä kisan toinen naisosallistuja tippui kyydistäni heti ensimmäisen kierroksen maalimäessä, oli yhteislähtökin varsin yksinäistä tempoamista ympäri moottorirataa. Löysin oman kivan rytmin ja ajoin kaikki kierrokset välille 5.22-5.32 sopivantuntuisella teholla. Mittaria en katsellut sen kummemmin kertaakaan, vaan ajoin tunteen mukaan, joka on tällä kokemuksella jo aika hyvä ohjaaja tekemiselle. Tulin itse varvatuksi kilpailun kärjen eli Jarkon  osalta kahdesti, joten sain ajaa 13 kierrosta. Toisaalta ohitin itse myös toisen naiskilpailijan kahdesti kierroksella ja yksinäisen tekemisen keskellä annoin itselleni aika paljon siimaa matkan varrella verrattuna tilanteeseen, että olisi päässyt ihan oikeasti ajamaan kisaa rinnakkain jonkun toisen kanssa.

Suttuisessa räpsyssä pyrkimässä ylöspäin.

Vaan hyvä treeni tuli tehtyä ja pikkuhiljaa alkaa huomata näiden muutamien kisojen vaikutuksen myös jaloissa, kun tehoa alkaa irrota helpommin ja itsensä ahdistaminen ei tunnu ihan niin kummalliselta ja kamalalta. Aika ruosteistahan tämä kisaamisen yrittäminen on edelleen ja tulee varmasti olemaan koko loppukesänkin ajan. Kiva on kuitenkin huomata olevansa edes sellaisessa kunnossa, että moottoriradan kiertelykin onnistuu ilman sen suurempaa ongelmaa. Pohjat ihan oikealle comebackille alkaisivat olla ihan kohtuulliset, jos sellaisen ensi vuonna päätän tehdä :)

Ja taas wattinikkareille numeroita, painoa edelleen samat tutut 58kg:
- Kierroksen tempo: 2,76km / 4.59, avg. 242w / NP 276w
- Yhteislähtö: 35km / 1.08.08, avg. 202w / NP 249w, nousumetrejä ainakin Garmin mukaan vajaat 650m.

Medilaser MTB weekend XCM

Jos joku olisi keväällä sanonut, että lähden vapaaehtoisesti ja moista jopa innolla odottaen ajamaan maastopyörällä numerolapulla varustettuna, olisin saattanut katsella sanojaa hieman epäillen. Lähinnä ironman-projektin kariutuessa kantapään jatkuvaan kipuiluun piti keksiä uutta työstettävää, kun oma kiinnotus ei enää riitä vakavamieliseen kilpaurheiluun. Päätinkin siis toukokuun loppupuolella, että nyt on sopiva hetki opetella ajamaan maastossa ihan oikeasti eikä vain rullailla superhelppoja polkuja ja ulkoilureittejä pitkin.

Työkaverini voinevat todistaa, että olen viimeiset puolitoista kuukautta esitellyt töissä eri puolilta kroppaa löytyviä jättimäisiä mustelmia ja valitellut, kun kokoajan sattuu johonkin. Kiitos muutaman kärsivällisen maastopyöräopen, olen vähän saanut juonen päästä kiinni, mutta aika hataralla pohjalla tässä mennään edelleen.

Tällä puolentoista kuukauden pohjalla siis suuntasin eilen Valkeakoskelle ajamaan elämäni ensimmäistä maastomaratonia. Tai siis puolikasta sellaista - sen verran järkeä vielä on päässä, että tajusin olla ilmoittautumatta kokonaiselle matkalle näillä treenimäärillä ja maastopyöräilykokemuksella. Olin käynyt jo perjantaina ajamassa reitin kertaalleen ympäri ja näin onneksi tiesin, mitä odottaa. Ennen perjantain lenkkiä olin varsin kauhuissani siitä, mihin oikein olen itseni laittamassa, mutta reitin näkemisen jälkeen kauhu vaihtui ainakin puolittaiseen innostukseen, sillä näin vasta-alkajalle reitti tarjosi monenlaista kivaa haastetta, mutta isoja pätkiä kuitenkin teknisesti sen verran helppoa alustaa, että tiesin ettei pyörää tarvitsisi taluttaa koko reilua 30km matkaa.

Poikien tiimiautolla ennen kisaa. 

Varsinainen pakokauhu ja epäilys iski kuitenkin puolisen tuntia ennen lähtöä, kun tein sen virheen, että aloin katsella kaikkia muita viivalle saapuvia pyöräilijöitä. Kaikki muut näyttivät hienoine pyörineen jotenkin niin hirveän kokeneilta ja taitavilta (taidothan voi luonnollisesti päätellä ulkonäöstä), että teki mieli ajaa autolle, pakata pyörä takaisin kyytiin ja jäädä vain katsomaan kisaa lähtö/maali/huoltoalueelle. Kiitos vain niille muutamille tutuille ja tuntemattomille, jotka kävivät jututtamassa ennen starttia, niin etten muistanutkaan karata pois lähtöpaikalta :)

Meidän melko pieni puolimatkan lähtö päästettiin matkaan viisi minuuttia täyden matkan menijöiden perään. En tiennyt yhtään, mihin kohtaan pitäisi lähdössä sijoittua, joten menin ryhmän takaosaan ja reunaan, jotta en olisi ainakaan kenenkään tiellä, kun itselleni ainut tavoite päivässä oli päästä maaliin ja tehdä se hyvällä mielellä. Varsin nätisti lähdettiin matkaan ja oma sijoittuminenkin oli juuri sopiva. Reitin ensimmäiset kilometrit olivat teknisesti helppoa ylämäkeä ja alamäkeä yhdellä pikkuisella alamäkipolulla maustettuna. Porukka hajosi melkolailla heti helminauhaksi ja sain alusta lähtien ajella oikeastaan yksin omaa vauhtiani niin että ihan välittömässä läheisyydessä ei ollut ketään edessä tai takana, mutta kokoajan kuitenkin näin jonkun muunkin metsässä.

Ekan kympin jälkeen suuntaamassa reitin helpommalle puoliskolle. Kuva: Mikko Rantanen

Reitti oli kahdeksikon muotoinen ja ensimmäinen 10km lenkki oli toista huomattavasti haastavampi ainakin allekirjoittaneelle. Vajaan viiden kilometrin ajon jälkeen reitti kääntyi sen ainoalle pitkälle ja ainakin minulle teknisesti haastavalle polulle. Polun alku on kivikkoa, jossa minulla oli isoja vaikeuksia perjantain lenkillä. Eilen yllätin itseni ajamalla sellaisia kohtia, joita en ajanut perjantaina, mutta onnistuin myös kaatumaan niin taidokkaasti yhteen kivikkoon, että edes jalka ei irronnut polkimesta ja hetken jo mietin, miten ihmeessä aion päästä maasta ylös. Takana tullut herrasmies onneksi nosti maasta ylös sekä tytön että pyörän ja matka jatkui.

Kivikkoisen alun jälkeen polku muuttui märemmäksi ja juurakkoisemmaksi, joskin perjantain mutavellistä reitti oli ehtinyt kuivua mukavasti sunnuntaille. Märät juurakot eivät yleensä ole kuuluneet suosikkeihini, mutta yllätin itseni jälleen positiivisesti ajamalla läpi koko pitkän suoran juurirytyytyksen. Tältä kiviä, juuria ja mutaa sisältäneeltä nälkävuoden pituiselta polulta (oikeasti alle 3km) takaisin helpommalle alustalle päästessä oli edessä reitin isoin nousu, jossa pääsin käyttämään ainoaa vahvuuttani maastossa eli sitä että olen ajanut ennenkin pyörällä, jalka pyörii ja konettakin on kohtuullisesti. Maisemamäen jälkeen pääsi laskettelemaan alas vauhdikkaasti ja kipuamaan pikkunousuja sekä ajamaan (ja tunkkaamaan) pari lyhyttä polkupätkää ennen kuin tultiin kahdeksikon ekalta lenkiltä Korkkiksen hiihtostadionille ja suunnattiin kiertämään kahdeksikon toista puolikasta.

Toinen puolikas oli selkeäsi minulle sopivampi ja teknisesti huomattavasti helpompi kuin ensimmäinen. Saavutin omien laskujeni mukaan seitsemän ajajaa toisen puolikkaan aikana ja sain ajettua itselleni ns. tasaisen kovaa. "Takalenkin" puolivälissä (?) oli kivikkoinen nousu, jossa totesin jo perjantaina, että nopein tapa itselleni edetä on juosta pyörän kanssa alhaalta asti eikä edes yrittää ajaa ylös ja tätä tapaa toteutin myös eilen. Joskin juostessa huomasin, että ilmeisesti kaatuessa toinen kenkä oli auennut puoliksi ja jäin tunaamaan sen kanssa hetkeksi. Muutoin kahdeksikon toinen puolikas sujui ajamalla hitaasti mutta varmasti paria pikku jalan irrottelua lukuunottamatta.

Kierroksen loppupuolella aiheutin itselleni pieniä kauhunhetkiä ajamalla kuopan pohjalla odottaneeseen ojarumpuun täysillä, vaikka jo perjantaina minua kyseisestä kohdasta varoiteltiin. Turistinahan ajan maastossa vielä toistaiseksi sisureilla ja sen verran kovalla pamauksella kävin testaamassa rummun pintaa renkaineni, että olin ihan varma, että pääsen testaamaan myös renkaanvaihtotaitojani käytännössä. Jos jossain olen nimittäin huonompi kuin maastossa ajamisessa, niin kaikissa pyörän huoltotoimenpiteissä ja erityisesti vihaan renkaiden vaihtamista. Hetken alaspäin vilkuilun ja tunnustelun jälkeen totesin kuitenkin, että selvisin sittenkin säikähdyksellä ja matka jatkui.

Tulossa kahdeksikon helpommalta lenkiltä kohti hiihtostadionia. Kuva: Mikko Rantanen

Koko kahdeksikon ajamisen jälkeen edessä oli vielä ensimmäisen kympin lenkin ja siis myös tuon nälkävuoden pituisen polun ajaminen uudelleen. Ajotaitoni ilmeisesti kehittyvät suunnattomalla nopeudella ja opin uutta jo kisan aikana, sillä toisella kierroksella ajoin polulla taas pari sellaista kivikkokohtaa, mistä en ekalla kierroksella tai varsinkaan perjantain lenkillä ajanut. Polun loppupuolen juurakossa iski toiseen jalkaan pieni kramppi (olisikohan puolipainostavassa helteessä pitänyt juodakin kisan aikana enemmän kuin pari hörppyä?) ja jouduin talutuspuuhiin, kun en saanut pidettyä vetoa päällä.

Samalla ohitin myös edelleen matkaansa tehneen pikkujuniorin, joka oli minimaratonin viimeisenä menossa kohti maalia lähes kaksituntiseksi venyneen taivalluksensa jälkeen. Pikkusankari näytti kovin väsyneeltä ja oli myös talutuspuuhissa, mutta sitkeästi meni kyllä eteenpäin. Minimaratonilaiset taisivat kiertää maisemamäen jotakin vähemmän mäkistä kautta, kun näin saman juniorin uudestaan reitin viimeisen ylämäkipolun päällä, josta maaliin oli enää alamäen ja hiihtostadionin kiertämisen verran. En tiedä kumpaa kannustin tsemppisanoilla molemmissa kohtaamisissamme enemmän, itseäni vai tuota pikkumiestä, mutta toivottavasti juniorin ura jatkuu samalla asenteella seuraaviin kisoihin :)

Maaliin saavuin hieman vajaan parin tunnin ajamisen jälkeen hymyillen. Olin täyttänyt oman tavoitteeni täydellisesti: ajoin maaliin ja ajaminen (sekä tunkkaaminen) oli kokoajan hauskaa. Vaikken mitään osaakaan, oli huippua, että reitillä oli tänä vuonna kuulemma aiemmista vuosista poiketen mukana enemmän teknisiä pätkiä. Etenemiseni poluilla on hyvin hidasta, mutta samalla on myös kaikkein hauskinta päästä haastamaan omia taitojaan. Erityistä iloa tuottaa jokainen hetki, kun onnistunkin ajamaan jostain kohdasta, mikä näyttää sitä lähestyessä mahdottomalta ajettavalta. Ja koska etenin pääosin omassa rauhassani sain myös mennä polut ihan omaa vauhtiani ilman, että olisin tuntenut kokoajan olevani reitin tukkona jonkun edessä.

Pusikossa, suuntaamassa vielä puolikkaalle kierrokselle. Kuva: Mikko Rantanen

Vaikkei vertailukohtia maastopuolen kisajärjestelyistä ole sattuneesta syystä hirveästi kertynyt, niin ainakin reitin merkkaus oli niin pomminvarmasti toteutettu ettei edes meikäläisen suuntavaistolla (eksyn melkein kotipihaankin) ollut vaaraa ajaa harhaan mistään. Muutoinkaan en keksi järjestelyistä pahaa sanottavaa ja sehän on yleensä sen merkki, että homma on toiminut odotuksia vastaavalla tavalla, kun mihinkään pikkuseikkaan ei ole tarvinnut erikseen kiinnittää huomiota. Maantietouhuihin verrattuna kisapaikalla oli kaikinpuolin rennompi meininki ja ensikertalainen hölmökin sai hyvän vastaanoton.

Tätä kirjoittaessa, reilu vuorokausi ajon jälkeen, olo on kuin pesäpallomailalla hakatulla. Se mikä kisan aikana oli vain pieni tupsahdus nurin kivikkoon ajon alkuvaiheessa ja sen jälkeen hetken omituiselta tuntunut polvi, on nyt seuraavana päivänä ruhjeilla ja turvoksissa olevat sääret ja polvi sekä myös mustaksi väriään muuttanut toinen käsivarsi. Vaan onneksi olen kaatunut "muutaman" kerran ennenkin pyörällä ja tämän lyhyen maastokokemukseni perusteella maastossa kaatuminen on kuitenkin keskimäärin huomattavasti mukavampaa kuin maantiellä kaatuminen. Toistaiseksi suurimmat maastovauriot ovat tulleet lähinnä henkiselle puolelle, kun pitää näin kesällä yrittää yhdistää tennispallon kokoisia mustelmia täynnä olevat sääret johonkin ajovermeitä nätimpään asuun :)

Comeback

Mennyt lauantai oli minulle yksi henkisesti tärkeimmistä urheiluun liittyvistä päivistä viime vuosina. Tein sen, mitä olen halunnut mieleni sopukoissa yrittää jo monta vuotta, mutta on pelottanut liikaa. Tein paluun maantiekisoihin.

Comebackin taustat:

Edellisen kerran olen ajanut SM-maantien maaliin kesällä 2009 Kuusamossa. 2010 katselin SM-kisan kyyneleitä ja särkylääkkeitä nieleskellen DNS-merkinnällä rikkinäisen polven ja keppien kanssa paikanpäällä, olihan mökki Sulkavalta jo varattu ja maksettukin etukäteen sekä kaikki kaverit menossa kisaamaan tai huoltamaan. 2011 lähdin matkaan Säkylässä, mutta keskeytin kierroksen jälkeen, kun pelkäsin niin vielä toipumassa olleen 2010 hajonneen ja leikatun polven takia, että olin paniikissa enkä pystynyt ajamaan yhtään - ja tipuin porukoista.

Tuon vuoden 2011 SM-maantien jälkeen en ole ajanut, enkä edes startannut yhteenkään maantiekisaan. SM-tempot olen ajanut vuosina 2012, 2013 ja 2014 sijoituksin 7, 5 ja 7, mutta muuten olen pysytellyt poissa pyöräkisoista muutamia kansallisia tempoja lukuunottamatta. Viime kesä oli myös ensimmäinen 11 vuoteen, jolloin minulla ei ollut pyöräilyn kilpailulisenssiä lainkaan, sillä en tuntenut pienintäkään halua tai motivaatiota kilpailemisen suhteen.

Yhtäkkiä omassa mielessäni tapahtui kuitenkin mystinen muutos pyöräilyn suhteen. Jo talvella hallissa huomasin, että suurin ajamiseen liittyvä pelko oli yhtäkkiä laimentunut. Uskalsin taas ajaa jonkun muun peesissä tai ryhmän keskellä ensin hitaammissa porukoissa ja lopulta myös hallivuorojen nopeimpien miesten mukana ilman, että pelkäsin yhtään. Sama jatkui poikien kanssa Mallorcalla ajaessa ja puolivitsillä taisin yhden hauskan porukassa ajetun lenkin jälkeen loppuleirin huonekaverilleni Tanelille heittääkin, että teen paluun maantiekisoihin tänä kesänä.

En toki olisi itsekään uskonut, että moinen vitsillä ilmaan heitetty ajatus oikeasti toteutuu. Norjan reissun ja siellä ajetun Styrkeprovenin jälkeen kuitenkin tuli yhtäkkiä olo, että pitäisi lähteä ajamaan ihan oikeastikin kisaa. Koska olen perusluonteeltani lievästi sanottuna impulsiivinen ja huomasin samalla hetkellä, että ilmoittautuminen päättyy seuraava päivänä, naputtelin hetken mielijohteesta GIF:n Mikolle viestin, että liityn seuraan ja ilmoittaudun SM-maantielle sekä ostin kännykällä Helsinki-Vantaalta vanhempieni luo Turkuun matkatessa itselleni lisenssin.

Impulsiivisesta toiminnasta SM-maantien kisapäivään oli tasan 10 päivää väliä ja noiden päivien aikana ajatukset pyörivät "vitsin siistiä" - fiiliksestä "miksi olin näin tyhmä" -masennukseen lähinnä sen mukaan, miten jalat toimivat minkäkin päivän lenkillä. Välissä ehdin ajaa kolme treeniä juhannuksena Porissa suosikkiammattilaisteni (hymiö) Lotan ja Matin perässä rimpuillen, joiden aikana ajoin jalkani tyhjäksi moneen kertaan. Oma tunne juhannuksen jälkeen oli, että olen maailman huonoin enkä voi millään pysyä porukoissa SM-kisassa ja alkuviikko kului myös pienimuotoisen fyysisen montun pohjalla itseäni kasaan keräillen.

Kisaa edeltävänä iltana uusissa GIF:n kamoissa. 

Pääjoukon keskellä kisan isoimmassa pienessä nousussa. Kuva: Samu Laine.

Kisan aikana erittäin tutuksi tulleella paikalla, kannella surffailemassa. Kuva: Samu Laine.

Ilme kertonee oleellisen fiiliksestä paluukisan jälkeen. Erityismaininta söpöille kypäräpainaumille otsassa, välillä tuntui että on niin kuuma, että olisi tehnyt mieli heittää kypärä, lasit ja ajopaita pois.

Comeback -kisa:

Omista epäilyksistäni huolimatta ilmestyin lauantaina iltapäivällä lähtöviivalle Turun Kakskerrassa. Reitti, 15km kierros saaren ympäri, oli ainakin tuttu. Ehdinhän ajaa sitä "aika monta" kierrosta niiden vuosien aikana, jotka turkulaisena pyöräilijä vietin. Olin jopa tehnyt kisaa edeltävänä päivänä vanhoilta hyviltä ajoilta tutun valmistavan treenin ja siis samalla ekat tehot kuukausiin. Itseluottamus ei ollut kovin korkealla työmatkapyöräilypainotteisten parin viime vuoden jäljiltä, mutta enää ei oikein kehdannut pakittaa poiskaan, kun lähtökuittaus oli tehty ja numerolaput kiinnitetty uunituoreen Giffin paidan selkämykseen.

Kisa starttasi varsin leppoisasti ja itseasiassa eteni myös kovin leppoisasti, joskin jatkuvien pienten iskujen värittämänä. Kokeilin itsekin pientä ja pehmeää iskua pari kertaa lähinnä todetakseni, että kisatauon ja pikkulimpulla pyöriteltyjen työmatkojen jäljiltä näissä jaloissa ei ole mitään sellaista, mitä kunnolliseen kilvanajoon tarvitaan. Ja kun kerran jalkaa ei ollut mihinkään ihmeelliseen, päätin nauttia kisasta ja aurinkoisesta säästä koko rahan edestä. Menin siis istumaan kannelle, mistä katselin kisan etenemistä jutellen vanhojen ajokavereiden kanssa, joita kannella välillä pyörähti käymässä ja vilkuttelin reitin varrella näkyneille tutuille.

Tehot kun tuntuvat tiettyjä tahoja aina kiinnostavan, niin kannella vajaan 37km/h keskinopeuksisessa kisassa matkustamiseen vaadittiin tällaiselta 58-kiloiselta ajurilta 151W keskitehot (NP 203W) ja maksimipiikki on ollut 823W. 151W on itselleni vielä "yläpeekoota", mutta NP antanee kisan vaatimuksista paremman kuvan, kun kynnystehoni pyörinevät tällä hetkellä 225-230W välissä. Sykenikkareille mainittakoon, että keskimäärin sydämeni löi 160 kertaa minuutissa kisaan käytetyn kolmituntisen ajan, joka on hieman yli aerobisen kynnyksen (157). Sykkeen koholla olemiseen vaikuttaa ainakin allekirjoittaneella hyvin vahvasti myös kuuma sää, jota olen yleensä kestänyt todella huonosti.

Kannella matkustin maaliviivalle asti kirimättä yhtään, kun ei kiinnostanut paluukisan päätteeksi lähteä mukaan edes siihen pieneen tunkemiseen ja tönimiseen, jota ilmeisen himoitusta nelossijasta kamppaillessa pääjoukon keulilla käytiin. Henkilökohtaisesti minulle on aivan sama olenko neljäs vai kahdeskymmenes, enkä näin myöskään halua mennä sotkemaan kenenkään sellaisen ajamista, jotka vielä pääjoukon kärkipaikoista haluavat kiriä. Mitalithan ratkaistiin odotetun kolmikon kesken noin puoli minuuttia pääjoukon edellä ja maaliin saavuttiin järjestyksessä Lotta Lepistö, Laura Vainionpää ja Sari Saarelainen. Kisaa voi käydä katselemassa jälkikäteen myös Brodifyn youtube-lähetyksestä.

Sijoitukseni paluukisassani oli sarjaa ynnämuut pääjoukon hännillä maaliin rullaillen, mutta silti olin varmaan yksi leveimmin hymyilleistä maaliintulijoista. Ensinnäkin, suurin kauhukuvani, eli heti alkukierroksilla porukasta tippuminen, ei onneksi toteutunut vaan surffailin äärimmäisen helposti mukana porukoissa koko 105km maaliin asti. Toiseksi, kertaakaan koko kolmen tunnin aikana en tuntenut pienintäkään pelkoa vaan nautin siitä, että olin taas pitkän tauon jälkeen mukana. Kolmanneksi, tiedän nyt että työmatkapyöräilyllä ja pelkällä mukavuusaluepeekoon treenillä pysyy porukoissa mukana eikä ole kovin suurta tähtitiedettä saada itseään siihen kuntoon (ensi kesäksi), että halutessaan on jalkaa tehdä muutakin istuskella kannella.

Ensi kesänä pääsenkin jo 30-vuotiaiden tyttöjen sarjaan. Ikäkriisihän on erittäin hyvä syy tehdä ihan kunnollinen paluu, vai mitä?