Maastopyöräkoulussa

Itsensäkehittämisen projektini "Opi ajamaan maastossa" etenee hitaasti, mutta varmasti. Kuluvalla viikolla olen ollut kaverini Pasin maastopyöräilyopissa jopa kahdesti. Olen edistynyt yksinänikin tasosta "jalka irti polkimesta, kun näkyy pienikin kivi" tasoon "pari polkua sujuu jo jalkautumatta", mutta varsinaisen torven kanssa Pasi joutui kyllä metsään. Onneksi opetettavan surkea lähtötaso oli tiedossa ja opella lehmän hermot, niin kaksi päivää putkeen maastossa sujui siten, että ainakin opetettavalla oli sen jälkeen hymy korvissa kahden käden sormin (ja varpain) laskettavasta mustelmamäärästä huolimatta.

Tiistaina töiden jälkeen vierailtiin ensin pelkkää maastopyöräilyäkin syvemmällä epämukavuusalueellani. Kävin nimittäin jo toista kertaa parin viikon sisään pyöräsuunnistamassa. Tällä kertaa iltarastityyliset fillarirastit järjestettiin Ruutanan koululla. Siinä missä ensimmäinen kokeiluni kyseisen lajin parissa oli lähinnä eksymistä ja kaatuilua, sujui toinen kokeilu jo huomattavasti paremmin. Pummasin toki ekalle rastille oikein komeasti varmaan 7 minuutin lisälenkin, mutta ekan rastin löydyttyä tuli hommasta yhtäkkiä ajoittain jopa sujuvaa ja loput rastit löytyivät melko helposti. Kaksi kokeilua sisältävän pyöräsuunnistusurani tähtihetki koitti illalla, kun näin netistä olleeni 10 rastia sisältäneellä radallani neljällä, lähinnä kovaa ajoa ja vähän suunnistusta vaatineella, rastivälillä nopein (tulokset). Voi siis olla jonkinlaista toivoa, että opin tämänkin lajin edes siinä määrin, ettei saapumistani metsästä tarvitse mitata kellon sijaan kalenterilla. Moiseen on toki vielä pitkä matka.

Kirjaimellisesti puskassa. Kuva: Pasi

Rastien etsinnän jälkeen käytiin vielä katselemassa maisemia Haralan harjulla ja kierreltiin reilu tunti ympäri Ruutanaa. Kaikki kokeneemmat maastoajurit, joiden kanssa olen käynyt ajamassa ovat ihmetelleet samaa asiaa. Välillä menen täysin aivot narikassa yli joistakin (olemattomille) taidoilleni haastavista kohdista arpomatta hetkeäkään, seuraavaksi pysähdyn ja pelkään jotain helppoa pikkujuurakkoa kuollakseni. Sama toistui tiistai-iltanakin, kun ajoin ensin alas (mielestäni) isolta kiveltä miettimättä mitään, mutta puolet pienemmästä pudotuksesta en suostunut tulemaan alas ajamalla edes nähtyäni esimerkkisuorituksen kolmesti ja yritettyäni itse ajamista kahdesti.

Keskiviikkona töiden jälkeen puolestaan oli ihan perusmaastolenkin aika. Ennakkoon tiesin, että olemme menossa ajamaan Hervannan suuntaan jotain Pasin normilenkkireittejä. Normilenkkireitti kuulosti pahalta, koska mielikuvissani perustamperelaiset polut ovat lähtökohtaisesti pelkkää kiveä ja juurta. Lähemmäs kolme tuntia pyristelin kuitenkin kärsivällisesti pyöräntaluttajaa odotelleen lenkkikaverin perässä ja ainakin omasta mielestäni homma meni eteenpäin jo yhden lenkin aikana. Mitään logiikkaa ei toki vieläkään ole siinä, millaisista kohdista ajan ja millaisista en. Tai no sen verran logiikkaa löytyy, että mitään sellaista kohtaa, jonka eteen voidaan liittää sanat rölli tai mörkö, en todennäköisesti aja - ainakaan jos alan yhtään miettiä ajaisinko vai en.

Rastit löydetty, lenkille vielä. Kuva: Pasi

Lenkin saldona voisin mainita ainakin omaa mieltä lämmittävän yksityiskohdan elämäni ensimmäisten kaatuneiden puunrunkojen ylittämisestä ajaen. Kirjasin myös nimiini ekat Strava QOM:t maastopyörähommissa (pakollinen hymiö). Erittäin kova juttu oli luonnollisesti myös se, että vaikka ajettiin Suolijärven rantapolkua useamman kilometrin verran, en tällä kertaa tippunut veteen (toinen pakollinen hymiö). Porissahan minut tunnetaan lähinnä "tyttönä, joka meni maastopyörän kanssa uimaan Noormarkunjokeen" erään surullisenkuuluisan jääkylmän lokakuisen lenkkipäivän jäljiltä. Kyseisen kohta 7 vuotta sitten tapahtuneen uintiretken jälkeen en ole muuten ajanut Porissa maastopyörällä. Ehkä tänä syksynä voisin uskaltaa mukaan TdP:hen?

Koska ajamaanoppimisprojektini edistyy kohtuullisesti ja Tahkon täysmatka on pyyhitty pois kalenterista elokuun ekalta lauantailta, ajattelin etsiä itselleni jonkin maastokisan/tapahtuman, johon mennä loppukesällä tai alkusyksyllä. Jämi84 olisi kai ainakin teknisesti helppo tällaiselle tossukalle ja vielä mukavan lähelläkin, mutta vinkkejä muistakin ei-ylimaallisia maastoajotaitoja vaativista koitoksista otetaan avosylin vastaan!